Artikkeli UutisOivassa 11.2.2021

Ikäystävällinen kulttuurikunta?

Koska olemme kulttuurikunta, haluan tuoda esiin yhden osa-alueen kulttuurista eli sosiokulttuurisen näkökulman ja otan kantaa Hämeenkyrön ikääntyvän väestön hyvinvointisuunnitelmaan 2021 - 2025, jota paraikaa käsitellään kunnan päätöksentekoelimissä. Tätä suunnitelmaa sai jokainen käydä kommentoimassa kunnan nettisivulla, mutta aikaa siihen oli vain yksi viikko, joten oletan ettei kovin moni kuntalainen tätä vaikuttamismahdollisuutta edes huomannut.

Ikääntyvien hyvinvointisuunnitelma on pääosiltaan mielestäni kovin ”paperinen” ja sisältää liikaa kauniita termejä, joita on hankala sisäistää. Suunnitelmaan on lisäksi kopioitu lakitekstejä, joista olisi riittänyt vain nettiosoite. Myös työryhmän kokoonpano ihmetyttää, koska mukana on pääasiassa työikäisiä viranhaltijoita, eikä ainuttakaan ikäihmistä? Mielestäni mukana olisi pitänyt olla enemmän ikäryhmän +65 kuntalaisia, joita suunnitelma nimenomaan koskee.

Ikäihmisten oikeudesta taide- ja kulttuurikokemuksiin suunnitelmassa ei ole sanaakaan? Esimerkiksi Aurinkorinteen kulttuuriklubilla on ollut jo vuosia päivittäin ikäihmisille suunnattua kulttuuriohjelmaa eikä tästä toiminnasta ole yhtäkään mainintaa suunnitelmassa? Onko niin, että tässä kunnassa ikääntyville, ikäihmisille ja vanhuksille tarkoitettua kulttuuritoimintaa ei pidetä tärkeänä? Tai onko niin, ettei kulttuurikokemuksien suotuisia terveysvaikutuksia tiedosteta osana ikääntyvän väestön kokonaisvaltaista hyvinvointia?

Ainakaan rahasta ikäihmisten sosiokulttuuriset tuokiot eivät ole olleet kiinni, koska kaikki kulttuuriklubilla esiintyneet kuorot, orkesterit, tanssijat, erilaiset kirjallisuusryhmät ja ammatti- sekä harrastajamuusikot ovat käyneet esiintymässä omalla kustannuksellaan, omasta kiinnostuksesta ilman kytköksiä järjestöihin tai yhdistyksiin. Ja jos niin halutaan, heillä on edelleen vapaa tahto ja sydämen halu tuottaa kulttuurikokemuksia, jollaisista monet ikäihmiset saattavat jäädä erilaisten rajoitteidensa vuoksi täysin osattomiksi.

Teimme Vas-ryhmänä yhteisen valtuustoaloitteen ikäystävällisten kuntien verkostoon liittymisestä kesäkuussa 2020. Tuolloin aloite luvattiin käsitellä ikäsuunnitelmassa ja miten kävikään: ikäystävällisyys-sanaa toki käytetään monissa kohdin liittyen mm. asumiseen ja ympäristöön, joka on toki hyvä asia, mutta ei mainita, että Hämeenkyrö haluaa liittyä Ikäystävällisten kuntien verkostoon? Vaikka liittymisestä ei koituisi kunnalle taloudellisia vaikutuksia vaan ainoastaan imagollista etua kaikkien Suomen kuntien joukossa?

Tilastojen mukaan ikäihmisten määrä lisääntyy ainakin vuoteen 2040 asti, johon pitää varautua nyt ja ottaa ikääntyviä ja ikäihmisiä mukaan kehittämään kuntaa ja erilaisia palveluja, kehittämään kulttuuritoimintaa sekä osallistaa ikäihmisiä heitä itseään koskevissa tärkeissä päätöksissä. Ikäystävällinen kulttuurikunta on suuri mahdollisuus, ei todellakaan menoerä!

Raija Westergård

kunnanvaltuutettu (vas)

valtuuston 1. varapj.

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

Toivon ilta

Raija Westergård: puhe Toivon ilta - tilaisuudessa Mahnalan ympäristökoululla 26.10.2018

 

Arvoisa yleisö!  Olen Raija Westergård ja toimin päivätoiminnan ohjaajana päiväkeskus Aurinkorinteellä Hämeenkyrössä ja toimin siellä pääasiassa kulttuurivastaavana, mutta olen myös ajankohtaisen keskustelupiirin eli Teehuoneen emäntänä aamupäivisin ja muutakin puuhaa siellä on päivän mittaan.

Tämän tilaisuuden esitteessä Tapani Saarela tituleeraa minua myös kirjailijaksi ja muusikoksi, ja toki niitäkin on tullut harrastettua näinä vuosina. Mutta siis päätyöni on ikäihmisten päivätoiminnassa ja lähinnä siitä näkökulmasta puhun teille tänä iltana otsikolla ”Kulttuuri ilon ja toivon kokemuksissa”.

 

Työssäni olen huomannut, miten musiikki, yhteinen laulaminen, runot, taide ja muu antaa elämyksiä, toivoa, iloa, odotusta ja siinä kohtaa elämän merkityksellisyys korostuu. Sillä jos ihmisen elämässä ei ole toivoa, sellainen elämä on todella synkkää ja harmaata. 

Tutkija Jari Kylmän mukaan toivo on ihmisen perusvoimavara ja suojaava tekijä, joka auttaa ihmistä suuntaamaan katseensa eteenpäin. Toivo syntyy vuorovaikutuksessa. Kaikki me varmasti tiedämme, että yksin ja varsinkin yöllä joku ongelma saattaa olla valtava, ylipääsemätön ja musta, mutta seuraavana päivänä se ei olekaan enää niin paha, eikä varsinkaan, jos ongelmasta voi puhua jonkun kanssa.

 

Toivo, ilo, sympatia, myötätunto, vierelläkulkeminen on meille ihmisille tärkeitä elementtejä matkalla todelliseen ihmisyyteen. Tässä kohtaa tulee mieleeni, siis joku viisas on joskus sanonut näin, että vasta todellisen hädän hetkellä ihminen kykenee muuttumaan, palaa perimmäisen ihmisyyden äärelle. Pohdinkin, että nyt, kun napajäätiköt sulavat ja ilmasto lämpenee uhkaavasti, onko nyt tullut aika ihmiskunnan suurelle henkiselle muutokselle? Kolme viikkoa sitten julkaistu hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC.n raportti on todellakin korutonta kertomaa...Siihen raporttiin en nyt mene tämän enempää, mutta selvää on, että meidän kaikkien täytyy tarkastella kriittisesti länsimaisia elintapojamme, ja antaa enemmän tilaa inhimilliselle ajattelulle, myötätunnolle ja todelliselle lähimmäisestä välittämiselle.

 

Kreikan kielestä on meille tullut sivistyssana "sympatia". Meidän mielikuvamaailmassamme se tarkoittaa kai lähinnä miellyttävyyttä. Alunperin sana on tarkoittanut "yhdessä kärsimistä". Sympaattinen ihminen ei siis ole vain kohtelias, hymyilevä ja miellyttämistaitoinen, vaan myötäelämiseen kykenevä, ymmärtävä, osallistuva. Sydämen asenne ja sydämen sivistys on välttämätön lähtökohta kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Siinä kohtaa Äly, oppi ja lukeneisuus eivät auta pitkälle, ellei meillä ole sydäntä, rakkautta ja myötäkärsimyksen ja myötäelämisen asennetta.

 

Aurinkorinteellä on ollut tilanteita, jossa todella olen ollut osaamisensa äärirajoilla, esimerkiksi kun asiakas tulee aamulla hän saattaa heti kertoa murheensa, esimerkiksi sen kaikista kauheamman asian eli oman lapsen kuoleman. Siis se on kova paikka, vaikka tuo lapsi olisikin jo ollut eläkeiässä. No, siinä tilanteessa tietysti sitä ajattelee, että mitä minä tälle ihmiselle nyt puhun, mutta kyllä ne sanat sitten vaan jostain löytyy. Ja kun asiasta sitten puhutaan yhdessä, jos asiakas niin haluaa toisten asiakkaitten kanssa, suru ikäänkuin jakaantuu ja löytyy monta lohduttajaa yhden sijasta. Juuri tässä yhteisöllisyydessä mitä päiväkeskuksen asiakkaiden kesken on muotoutunut, on minun kokemukseni mukaan suuri myötätunnon voima, ja näillä ihmisillä, meillä kaikilla siis, on sisäänkirjoitettuna lohduttamisen taito ja toivo, joka kannattelee ihmistä murheen keskellä.

 

Piispa emeritus Eero Huovinen on sanonut, että me tarvitsemme professionaalista rakkautta, johon kuuluu taito asettua toisen ihmisen asemaan, halu pyrkiä ymmärtämään ihmistä hänen omista lähtökohdistaan käsin. Aiemmin mainitsemani tutkija Jari Kylmä toteaakin, että Jotta työntekijä voisi vahvistaa asiakkaan toivoa, hänellä täytyy itsellään olla sitä. Ja tämä on tietysti ihan totta. Jos en itse usko ja toivo, siis siihen, että yhteisöllisyys, inhimillinen vuorovaikutus, myötäelämisen taito ja monipuoliset kulttuurikokemukset todellakin vahvistaa ikäihmisen arjessa selviytymistä, niin kuka muukaan siihen uskoisi. Ja sama pätee kaikilla elämänaloilla. On uskottava omaan tekemiseensä, myös vastatuulessa.

 

Hyvä yleisö! Tämän illan teema on siis Toivoa etsimässä. Toivon dynamiikassa ihmissuhteilla on erittäin suuri sija. Suhde voi olla mikä tahansa, vaikkapa johonkin ihmistä korkeampaan voimaan tai suhde ylipäänsä johonkin. Ja tästä syystä Aurinkorinteen hartaustuokiot noin kerran kuukaudessa ovat muun ohjelmiston ohella erittäin suosittuja. Näissä tilaisuuksissa jokainen voi aistia sen tosiasian, että ihminen ei todellakaan elä ainoastaan leivästä.

 

Kun puhutaan toivosta, tässä kohtaa tulee ehdottomasti mieleen etelä-afrikkalainen kansalaisoikeustaistelija ja myöhemmin presidentti ja nobelin rauhanpalkinnon saaja Nelson Mandela. Hän oli vankilassa 27 vuotta eikä kertaakaan kadottanut toivoaan. Mandela kirjoittaa teoksessaan Pitkä tie vapauteen v. 1994 näin: ”En milloinkaan menettänyt toivoani, että suuri muutos tulisi, en vain jo mainitsemieni suurten sankareiden tähden vaan myös maani tavallisten miesten ja naisten rohkeuden tähden. Tiesin aina, että syvällä jokaisen ihmissydämen pohjassa on armeliaisuutta ja jalomielisyyttä. Jopa symkimpinä aikoina vankilassa, kun toverini ja minut oli työnnetty äärirajoille, saatoin jossakin vartijassa nähdä ihmisyyden pilkahduksen, ja vaikka se kesti ehkä vain sekunnin, se auttoi minua vakuuttamaan ja jaksamaan. Ihmisen hyvyyden liekki voi joutua näkymättömiin, mutta sitä ei voi sammuttaa” Näin siis Nelson Mandela.

 

Toinen esimerkki toivon lähettiläästä on neurologi, psykiatri – ja juutalainen - Viktor E. Frankl, joka löysi toivoa ja elämäntarkoitusta jopa keskitysleiriltä. Hän oli sitä mieltä, että elämällä on tarkoitus kaikissa olosuhteissa. Ja että meillä kaikilla on ”miksi”, eli se syy, joka pitää meidät liikkeessä joka ikinen päivä. Se syy motivoi meitä ja antaa merkitystä joka ikiselle olemassaolomme sekunnille, jokaiselle vaiheelle tai teollemme.

 

Hyvät kuulijat! Monet asiat ovat ihmistä suurempia, aivan kuin lahjoja. Lahjaa on syntymä, lahjaa ovat vanhemmat, lahjaa on ystävät, lahjaa on terveys, lahjaa on onni, lahjaa on ilo, lahjaa on rakkaus, lahjaa on viime kädessä myös anteeksiantaminen ja -saaminen, sillä virheitä teemme kaikki. Lahjaa on ennenkaikkea myöskin armollisuus, armollisuus myös itseä kohtaan. Ja sitä kautta toivo paremmasta, uudesta huomisesta ja se, että osataan iloita juuri tästä päivästä tänään, tänä iltana tässä ja nyt.

 

 

Veteraanipäivänä 27.4.2018

27.4.2018 (Puhe Veteraanipäivän juhlassa Päiväkeskus Aurinkorinteellä)

 

Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat ja veteraanien lesket, arvoisa veteraanijuhlan yleisö!

Olette lämpimästi tervetulleita Veteraanipäivän juhlaan, jota tänään vietämme täällä Päiväkeskus Aurinkorinteellä. Vietämme juhlaa rennolla, iloisella ja aurinkoisella mielellä, kuten täällä Aurinkorinteellä aina. Valtakunnallisesti Veteraanipäivää juhlitaan nyt kolmattakymmenettäensimmäistä kertaa eli ensimmäisen kerran veteraanipäivää vietettiin Lahdessa vuonna 1987. Hienoa, että juhlaa vietetään edelleen, vaikka aiemmin keväällä saimme tiedon ettei tätä päivää enää juhlittaisi. Onneksi se oli vain huhu ja saamme tänään kokoontua jälleen hienoon, keväiseen veteraaniväen juhlaan.

 

Hyvät kuulijat!

Kuten veteraaneilla, myös meillä monilla muilla täällä tänään on sotaan ja sodan kokeneisiin sukupolviin vahva side. Päivän valtakunnallinen teema onkin juuri veteraaniperinnön siirtäminen jälkipolville, ja itse pidän sitä erittäin tärkeänä tehtävänä. Minä itse olen myös sotaveteraanin lapsi. Sanotaan, että sota jättää aina jälkensä sotilaan sieluun, mutta se jättää jonkinlaisen muistijäljen myös jälkipolviin, moniin sukupolviin. Isäni syntyi vuonna 1912 ja oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Hän ei paljoa sodasta puhunut eikä paljon mistään muustakaan, ei liikkunut juurikaan kotiseudun ulkopuolella, sotareissu oli hänen ainoa reissunsa, kuten äitini aina sanoo.

Joskus harvoin toki isäni puhui sodasta, mutta salaa vanhojen sotakavereiden kanssa luullen ettemme me lapset kuuntele tai ettemme ymmärrä. Mutta kyllä me ymmärsimme, tosin talvisodan taistelut Sallassa ja Suomussalmella talvella 39 - 40 kuulosti lapsen korvissa joltain seikkailukertomukselta, jonka vasta paljon myöhemmin ymmärsin olevan aivan jotain muuta.

 

Minä en osaa arvioida oliko Vuosalmi - Äyräpää kesällä - 44 hänelle vielä kovempi paikka kuin talvisota Suomussalmella 45 asteen pakkasessa, koska jatkosodasta ei meillä kotona puhuttu senkään vertaa – paitsi niinä öinä kun toistuvat painajaiset valvotti ja kehoon jääneet sirpaleet särkivät.

 

Muistan senkin, miten lapsena ihmettelin, että miksei isä mene koskaan uimaan, vaikka asuimme joen rannalla ja kesät oli toisinaan kuumia. Äitini sitten myöhemmin kertoi ettei isäni ole suostunut uimaan kesän - 44 jälkeen, jolloin jatkosodan perääntymisvaiheessa joutui ylittämään Vuoksen uimalla, koska tuossa vaiheessa kaikki sillat olivat jo ehditty hävittämään.

 

Ja ennen Vuoksen ylitystä hän oli juossut noin 40 kilometriä puna-armeijan tankit kannoillaan. Lisäksi kantoi juostessaan olkapäällä konekiväärin jalustaa, josta luopui vasta Vuoksen rannalla, ja ainoastaan syystä, koska jalustan kanssa uiminen ei onnistunut, kertoi eräs hänen sotakavereistaan myöhemmin. Vuoksi oli tuohon aikaan leveä ja virta voimakas, mutta isäni oli vahva - sekä juoksemaan että uimaan.

Isä selviytyi sodasta hengissä kotiin, mutta ei koskaan ollut sama mies kuin ennen sotaa.

 

Hyvät kuulijat!

Jos meillä tässä Aurinkorinteen pihassa olisi lipputanko, siinä liehuisi tänään Suomen siniristilippu. Suomen värit näette kuitenkin elävänä tässä maisemassa ikkunan takana: sininen taivas ja valkoiset pilvet. Ja nyt kun linnut kevään tullen ovat palanneet vainiolle, joskus voi kuulla kiurun aivan kuin Sibeliuksen Finlandiassa: ...ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa…

 

Toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää ja tervetuloa veteraanijuhlaan tänne Aurinkorinteelle!

 

------------------------------

Oudot ja rohkeat muuttavat maailmaa / maaliskuu 2017

Elokuvaohjaaja Dome Karukoski on vapaa olemaan sellainen kuin haluaa. Hän kirjoittaa Inhimillisten uutisten maaliskuun päätoimittajana, että Suomi on lähellä ihanneyhteiskuntaa, mutta ei täysin: täällä rajataan pelkojen ja uskomusten takia toisten ihmisten vapautta.

 

Karukoski kirjoittaa myös, että "juuri oudot muuttavat maailman ja rohkeat järisyttävät sitä. Me kaikki voimme olla sellaisia". Karukosken haaveena on ihanneyhteiskunta, samaan tapaan kuin se on ollut monia kertoja historiassa: 1800 - 1900-lukujen suomalaisten siirtolaisuudessa Amerikkaan oli vahva halu luoda ihanneyhteiskunta "rapakon taakse" ja samoin Thomas Morella 1500-luvun Englannissa (kuuluisin teoksensa Utopia 1515). Dome Karukoski on siis tänään vuosisataisilla utopian jäljillä ja ajattelussa ei juuri ole eroa varhaisiin esikuviinsa:

 

"Siksi unelmoin Utopiasta. Humanistisesta ja optimistisesta yhteiskunnasta. Teen elokuvia, jotka ajavat tätä unelmaa. Minun ihanneyhteiskunnassani ihmiset elävät iloiten ja riemuitsevat. Utopiassani kaikilla on oikeus olla ja elää kuten haluavat. Suomi on itse asiassa todella lähellä Utopiaani. Me yritämme pitää heikoimpien puolta. Emme välttämättä aina onnistu siinä, mutta ainakin yritämme. Mutta matkaa vielä on. Me rajaamme edelleen omien pelkojemme ja uskomusten takia toisten ihmisten vapautta.

 

Se ei vain käy. Nimittäin rajaaminen tuntuu kauhealta. Se, kun enemmistöllä on oikeus rajata pienemmän ja heikomman elämää ja rakkautta. Sen sijaan, että rajaisimme, meidän täytyy antaa mahdollisuuksia. Meidän täytyy ryhmässä antaa vapauksia ja iloa. Tämän kuukauden Inhimillisissä Uutisissa me tutkimme kerromme ihmisistä, jotka joko etsivät vapautta tai ovat sen löytäneet. Ihmisiä, joille on tullut mahdollisuuksia. Jotka ovat tehneet hypyn tuntemattomaan. Ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita".

 

Olkaamme vapaita ja rohkeita.

 

Raija Westergård

 

------------------------------

 

 

Naisista on moneksi /huhtikuu 2017

Pohdin usein naisen asemaa paitsi omassa arjessani, myös työpaikalla ja luottamustoimessa. Saimme äänioikeuden (1906) ensimmäisten joukossa koko maailmassa ja siitä me naiset tämän päivän Suomessa voimme olla ylpeitä edelleen.

Tämän ajan yhteiskunnassa on kuitenkin huomion arvoista se, että sukupuoli vaikuttaa edelleen elämän monissa kerrostumissa. Varhaiskasvatuksella ja koulutuksella voidaan oikeasti pureutua tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksiin jo varhaisessa vaiheessa ja nimenomaan purkamaan hierarkioita, rasismia, seksismiä, homofobiaa ja transfobiaa.

 

Kunnan henkilöstöstä suurin osa on naisia, jotka työskentelevät pääasiassa hoivatyössä ja opetustoimessa. Heidän työssäjaksamisestaan on pidettävä entistä parempaa huolta ja heidän asiantuntemuksensa on otettava tosissaan ja hyötykäyttöön. Naisten keskimääräinen elinikä on 5 vuotta korkeampi kuin miesten ja omaishoitajista enemmistö on juurikin naisia. Useissa tapauksissa omaishoidosta muodostuu pakkotyötä, josta ainoa ulospääsy näyttää olevan sairastuminen tai kuolema. Itse olen työni puitteissa useinkin puuttunut omaishoitajuuden kysymyksiin, jos/kun olen huomannut, että hoitaja on kertakaikkiaan väsynyt eikä välttämättä huomaa sitä itse.

 

Kukaan ei jaksa määräänsä enempää ja raja tulee vastaan kaikille.

Oma vaalisloganini on, että "Parempi maailma on mahdollinen". Olen todellakin sitä mieltä, että maailmaa voi muuttaa ja siihen ei välttämättä tarvita kuin asenteen muutos ja halu toimia yhteisen päämäärän hyväksi työllä ja tarmolla.  Kaikille kuntalaisille on taattava peruspalvelut ja on tunnistettava ihmisen elämän monimuotoisuus ja erilaiset tarpeet. Kaikilla on oikeus arvokkaaseen elämään, itsemääräämisoikeuteen ja tasa-arvoon jokaisessa elämänsä vaiheessa.

 

Suomalaisessa yhteiskunnassa työn merkitys on suuri. Max Weberin teos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1905) käsittelee työn merkitystä maallisessa maailmassa ja kirjan sanoma on ajankohtainen edelleen: työetiikka on tärkeä voima sen suunnittelemattomuuden ja koordinoimattoman joukkotoiminnan vuoksi ja juuri tämä on vaikuttanut nykymuotoisen kapitalismin kehitykseen. Tapaan työni merkeissä päivittäin useita iäkkäitä naisia ja kohtaamiset ovat merkittäviä.

 

Keskustelut ovat todella kiinnostavia ja usein nämä naiset kertovat juurikin työstään ja sen merkityksestä: "kun mie poljin pyörällä 20 km. mennen tullen vuokrapellolle ja pistin heinät seipäälle, hoidin karjan aamuin illoin ja vielä oli neljä alle kouluikäistä lasta pirtissä hoidettavana" Kun sitten kysyin, että mitä mies teki, vastaus oli: "hää hoiti hevosen".

 

Raija Westergård

 

--------------------------------

 

 

Mannanmäen näkötorni sovinnon muistomerkiksi

Raija Westergård (2012): Mannanmäen näkötorni sovinnon muistomerkiksi

 

Otan kantaa Ari Suutarlan kirjoitukseen Hämeenkyrön Sanomissa 3.5. otsikolla Mannanmäen punaiset näkyviin. Olen täysin samaa mieltä Suutarlan kanssa siitä että tänään, 94 vuotta sisällissodan jälkeen on vihdoinkin tullut sovinnon aika. Mannanmäen torni ympäristöineen sopisi sodan, sovinnon ja unohtamisen yhteiseksi muistomerkiksi, jossa kuntalaiset voisivat käydä paitsi katselemassa maisemia myös kunnioittamassa vuoden 1918 uhreja molemmilta puolin rintamaa.

Ulla-Maija Peltonen kirjoittaa artikkelissaan Kuolema sisällissodassa & muistamisen ja unohtamisen kysymyksiä (Elore 2000) että sisällissodan uhrien muistamisen ja unohtamisen problematiikkaan liittyvät olennaisesti käsitteet trauma ja tabu. Trauma-käsitettä ja sen työstämisen käyttökelpoisuutta yhteisön tai kansakunnan mielentilaa koskevana ilmiönä ei Suomessa vuoden 1918 sisällissotatutkimuksessa ole juurikaan pohdittu, vaikka ne esiintyvätkin yleisesti akateemisissa kirjoituksissa ja puheissa.

Peltonen jatkaa vielä, että muistamiseen ja unohtamiseen liittyy läheisesti kysymys sallitun ja kielletyn suhteesta. Sopimattomasta asiasta vaietaan. Vaikeneminen tai pyrkimys unohtaa voidaan selittää ristiriitaisten tunteiden ja järjen sovitteluksi. Vaikeneminen saattaa yksinkertaistaa ja helpottaa arkielämän sujumista, vaikenemalla asia voidaan sulkea pois päiväjärjestyksestä. Vaiteliaisuus voi johtua myös siitä, että kertojan henkilökohtaisissa suhteissa tai poliittisissa mielipiteissä on tapahtunut muutoksia. Muistaminen on aina sidoksissa konfliktiin ja vuoropuheluun poliittisten ja kulttuuristen arvojen välillä.

Mielestäni tämän päivän Hämeenkyrössä politiikka tai kulttuuriset arvot eivät ole sidoksissa minkäänlaiseen konfliktiin, kuten Peltonen yllä mainitsee, mutta jossain pinnan alla toisinaan (edelleen) muhii sukupolvien perintönä vuoden 1918 tapahtumien trauma. Eikö jo olisi aika – 2010-luvulla – viimein nostaa ns. kissa pöydälle sovinnon merkeissä ja katsoa tulevaisuuteen, jossa kyllä haasteita riittää ainakin kuntapoliitikon näkökulmasta katsoen?

En tiedä kuinka monella paikkakunnalla Suomessa on sisällissodan 1918 osapuolten yhteinen muistomerkki, mutta Hämeenkyrö voisi olla kuitenkin mallikunta tässä asiassa ja hämeenkyröläiset suuren ja lopullisen sovinnon ensimmäisiä solmijoita. Ari Suutarlan sanoin ”viittä vaille sata vuotta” sisällissodasta on riittävä aika vaikenemisen kulttuurille ja mielestäni myös täällä Hämeenkyrössä on tullut aika pohtia yhteisesti, miten ja mistä löydämme kaikkien hämeenkyröläisten punaisten uhrien nimet. Tietojeni mukaan heitä on satoja, sillä mukaan on laskettava Mannanmäellä kaatuneiden lisäksi myös yhteiseen joukkohautaan päätyneet teloitetut sekä vankileireillä menehtyneet ihmiset.

Mielestäni on siis erittäin tärkeää, että Mannanmäen muistotauluihin tulisi kirjoittaa hämeenkyröläisten vuoden 1918 sodan osapuolten, sekä punaisten että valkoisten uhrien nimet, sillä – kuten Ari Suutarla kirjoittaa – voittajia ei ole ilman häviäjiä.



Raija Westergård

 

kuntalainen ja kunnanvaltuutettu 

 

------------------------------------- 

Tieasioita ja tulevaisuuden visioita

 

Hämeenkyrön Sanomissa (20.12.2011) oli juttua tiestömme kunnosta ja Ely-keskuksen vastauksesta viime syyskuussa tekemääni aloitteeseen, joka koski itäisen alueen tiestön moninaisia ongelmia. Tässä vielä vähän tarkennuksia ja tulevaisuuden skenaarioita ko. aloitteeseeni liittyen.

 

Kunnan maarakennusmestari on toiminut esimerkillisesti ja nopeasti aloitteeni käsittelemiseksi ja – kuten lehdestäkin saimme lukea – Ely-keskuksen vastaus on varsin korutonta kertomaa: resurssien niukkuudesta johtuen tiestön kunnostamiseksi tehdään vain välttämättömät toimenpiteet eli rahoitusta ei ole saatavissa lähivuosina hidasteisiin, valaistuksiin, levennyksiin tai kevyenliikenteen väyliin. Ilmeisesti vastaukseen on tyytyminen tällä erää, sillä tyhjästä on paha nyhjäistä. Tosiasia kuitenkin on, että monet soratiemme ovat ”kuin kyntöpeltoa”. Miten siis ongelmiin ratkaisu ja mistä resurssit, kysyy lisäkseni varmasti moni muu kuntalainen tänään?

 

Maarakennusmestarin mukaan Mahnalan koulun ympäristön kevytväylästö valaistuksineen olisi mahdollista toteuttaa tietyin ehdoin kunnan omalla rahoituksella. Tämä on hyvä uutinen ja rakentava vastaantulo tässä tärkeässä asiassa, joka on ollut vireillä ainakin yhtä kauan kuin Mahnalan koulun tilaongelmat, eli suunnilleen 20 vuotta. Aionkin tehdä lähiaikoina uuden aloitteen nimenomaan – jälleen - kevytväylästöstä, joka mielestäni tulisi ehdottomasta rakentaa ennen koulun vuonna 2014 käynnistyvää saneeraus/laajennusprojektia. Nimittäin Mahnalan koulu toiminee normaalisti rakennustyömaasta huolimatta, oppilasmäärä lisääntyy entisestään samoin kuin tien käyttäjät normaalin liikenteen ja rakennusprojektista syntyvän raskaan liikenteen lomassa. Ilman kevyen liikenteen väylää Mahnalan koulun seutu tulee olemaan entistä vaarallisempi pienille ja vähän isommillekin kulkijoille.

 

Kuten tiedämme, koko Hämeenkyrön itäinen alue on selkeästi muuttovoittoista ja tonteista on jatkuva kysyntä. Tonteista halutaan suurempia, koska talotkin halutaan rakentaa entistä tilavammiksi ja koska perheen koko saattaa olla nykyään enemmän kuin yksi tai kaksi lasta. Oman arvioni mukaan itäisen alueen kiinnostavuus asuinpaikaksi on vasta heräämässä, sillä todellinen muuttoaalto käynnistynee Hämeenkyrön osalta noin parin vuoden sisään riippuen talousnäkymistä ja Ylöjärven nopeasti hupenevasta tonttitarjonnasta. Olkaamme siis kaikin tavoin, myös infrastruktuurin osalta, valmiina vastaamaan kysyntään myöntävästi, sillä kunta tarvitsee menestyäkseen ihmisiä ja toimeliaisuutta, ja paljon uusia veronmaksajia.

 

Raija Westergård

 

kansalainen ja kunnanvaltuutettu

 

--------------------------------------

(30.4.2012. Puhe Sillanpään patsaalla)

Hyvät ystävät! 

 

Jälleen kokoonnumme nobelistimme patsaalle ja varmasti ajatus samalla vaeltaa kadonneeseen aikaan. Nimittäin monet tämän ajan ihmiset myös täällä Hämeenkyrössä sijoittavat ajatuksissaan Sillanpään johonkin kaukaiseen menneisyyteen, ja jopa saattavat museoida Sillanpään kapeasti vain joulusaarnojen taataksi, menneen maailman ääneksi eetterissä. Itse haluisin tempaista Sillanpään tähän päivään ja tuoda esiin hänen varhaisten teostensa elävä ainutlaatuisuus, huikaisevat luonnonkuvauksena ja intensiiviset naiskuvat esimerkiksi Nuorena nukkuneessa vuodelta 1931. Lauri Viljanen kirjoitti Nuorena nukkuneesta HS:ssa maaliskuussa samana vuonna: ”Tämä harvinainen naissielun elämäkerta niin sanoakseni on esitetty puhtain, loistavin värein, alkaen valkoisesta ja vihreästä huikaisevaan siniseen ja kultaan saakka.”

 

Kuten tiedämme juuri hämeenkyröläinen aaltoileva maisema ja luonto oli Sillanpään tuotannossa olennaisinta syvällisen sielukkuuden ohella. Sillanpäällä oli taito tavallaan yhdistää luonto, ihmisyys ja ihmisen sosiaalinen olemus ympäristöönsä. Sillanpään omin sanoin maisemasta "Se ei ole herraskamreerin kesähuvilan näköala, joka vienoilee postikorttikuvamaisuutta." Tästä on tulkittavissa nimenomaan Sillanpään humaanisuus ja laaja näkökenttä yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Lauri Viljanen mainitsee vielä, että Sillanpään kertomatavassa on rodun aatelismerkki. Hänen lauseittensa poljennon ja hänen kielensä jäljentämättömät valöörit sanelee veri eikä harkinta. Tämä tulee esiin erityisesti Nuorenana nukkunut-teoksen tunnelmassa: Viljanen kirjoittaa, miten Salmeluksen Kustaan ja Siljan – isän ja tyttären – matka ihmisten joukossa on vaellusta kohden köyhää ja yksinäistä loppua, mutta samalla kohti kaunista inhimillistä kypsymistä. "Nuorena nukkunut" on näiden kahden sielun biografia.

Olen usein pohtinut, että mitä hämeenkyröläisyys ja nimenomaan sillanpääläisyys on ja mitä se merkitsee nykyajan ihmiselle, tavalliselle kuntalaiselle, tavallisessa arjessaan. Kohta neljännesvuosisadan täällä asuneena olen mielestäni vähitellen oivaltanut asian: sillanpääläinen hämeenkyröläisyys on ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja humaania armollisuutta ihmistä ja ihmisyyttä kohtaan kaikkina aikoina. Tämä piirre hämeenkyröläisestä luonteenlaadusta tuli esiin muutama vuosi sitten entisen Jugoslavian alueen albaanipakolaisten auttamisessa, joka oli esimerkillistä. Toisena esimerkkinä kyröläisestä suvaitsevaisuudesta mainitsen – koska huomenna on vappu - Hämeenkyrössä pystytettiin kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki jo vuonna 1919, vain vuosi sodan jälkeen ja ensimmäisten joukossa koko Suomessa. Tämä jos mikä kertoo suvaitsevaisuudesta noina vaikeina aikoina. Mainittakoon vielä, että samana vuonna 1919 ilmestyi Sillanpään Hurskas kurjuus, sodan yksi tragedia kirjoitettuna lähes reaaliaikaisena kuvauksena tapahtumien keskeltä.

Muuten, kun nyt kerran kansalaissodan muistomerkeistä tuli puhe, on mielestäni erittäin hieno asia, että Mannanmäen näkötornia kunnostetaan paraikaa. Kiitos kuuluu erityisesti kunnostushankkeen puuhamiehille. Tämäkin kunnostustyö olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, sillä tornilla on sekä historiallinen että matkailullinen arvonsa, jota pitää ehdottomasti vaalia. Sillanpääläinen humanismi on siis myös nykypäivää, ja mielestäni sitä pitäisi tuoda enemmän esiin erityisesti näinä kuntauudistuksen epävarmoina päivinä. Hämeenkyrö on väritetty median kartoissa milloin milläkin värillä, nuolia piirretty milloin etelään ja milloin pohjoiseen. Täytyy kuitenkin muistaa, että toistaiseksi olemme itsenäisiä ja uskon näin olevan vielä monta vuotta eteenpäin. Jos joskus olemmekin osa jotain suurempaa kuntakokonaisuutta, aito hämeenkyröläisyys Sillanpään jalanjäljissä on kuitenkin arvo itsessään, pysyvä ja ikuinen, eikä todellakaan kumarra politiikkojen ja virkamiesten piirtämiä maantieteellisiä rajoja.

Hyvä kuulijat! Ensi vuonna 2013 vietetään Sillanpään syntymän 125-vuotis juhlavuotta ja teemaksi olemme Sillanpään Seurassa alustavasti pohdittu naisnäkökulmaa ja perhesiteitä sekä Sillanpään tuotannossa että elävässä todellisuudessa persoonansa ympärillä. Vaikka jo mainittu Salmeluksen Silja joka Sillanpään sanoin ” hymyillen toteutti kohtaloaan” ja Toivolan Hiltu olivat nuoria, herkkiä ja eteerisiä, Sillanpään tuotannosta, maailmasta ja maisemasta nousee esiin myös joukko vahvoja, rohkeita ja pitkämielisyydessään viisaita naisia. Antti Tuurin usein siteerattu määritelmä ”Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa” sopii kyllä ihan sellaisenaan käytettäväksi monilla paikkakunnilla ja monissa asiayhteyksissä, mutta tässä yhteydessä tarkoitan tällä sitä, että Sillanpään juhlavuoden tapahtumissa tullaan huomioimaan entistä enemmän myös ikääntyvät ja vanhukset, jotka monista syistä jäävät useimmiten syrjään paikkakunnan kulttuuritarjonnasta. Esimerkiksi joku vapaaehtoinen, virkeä eläkeläinen voisi silloin tällöin käydä lukemassa Sillanpään tekstejä vanhuksille, jotka eivät enää itse siihen kykene.

Ja miksei lukumaratonia voisi järjestää jatkossa vaikkapa Kurjenmäkikodilla. Ääneen lukeminen paitsi rauhoittaa vanhuksen mieltä, myös antaa ajatuksille siivet lentää kauas pois, ehkäpä takaisin sinne nuoruuden kultaisiin päiviin, jossa sinivuokot jo kukkii, aurinko paistaa eikä koskaan sada.

 Hyvät kuulijat. Koska nyt on vielä hetken aikaa huhtikuu, luen tähän loppuun katkelman Sillanpään novellista Niin kuin huhtikuun päivä vuodelta 1915.

 

------------------------------

 

(Puhe punaisten muistomerkillä Vappuna 2009)

 

"Ihmiset piiloutuivat kellareihin, lapsi käsivarrellaan, toisten hameissa monta lasta.

Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.

Kunnes Pyynikin juoksuhaudoista, Pirkkalantien lumisohjosta viimeiset vihan salamat, Pispalanmäen mökkien joka ikkunasta tulta, joka kivijalasta kuolemaa.

Ja kun siellä hiljeni, Tampereen sisus kiehui vihaa, ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset, Satakunnankatu oli täynnä ruumiita ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita ja Esplanadi oli täynnä ruumiita joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa ja kaikkialla paloi;

tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu ja heidän sydämensä kylmä kevät."

 

Tämän runon on kirjoittanut Viljo Kajava, joka oli sisällissodan aikaan vasta lapsi ja näki lapsen silmin Tampereen tapahtumat keväällä 1918.

 

Hyvät toverit!

 

On jälleen Vappu ja olemme kokoontuneet vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille muistelemaan vuoden 1918 sodan uhreja. Itse henkilökohtaisesti muistelen usein kevään 1918 naisia, naissotilaita ja kaikkia sodassa kärsineitä lapsia – uhreista viattomimpia. Vaikka yli 90 vuotta on kulunut noista murheellisista sodan päivistä, näyttää siltä, että juuri naiset ja lapset ovat edelleen kuin pelinappuloita yhteiskuntamme kasvottomilla markkinapöydillä. Tällä viittaan viimepäivien lamakeskusteluihin säästöistä päivähoidossa ja naisvaltaisilla hoitoaloilla. Tähän asiaan palaan puheeni lopussa.

 

Vuonna 1918 keväällä naiset olivat silloisessa mediassa lievästi sanottuna aliarvostetussa asemassa. Esimerkiksi Jyväskylän seudulla ilmestyvä Keskisuomalainen julkaisi huhtikuun 12 päivänä kirjailija Ilmari Kiannon artikkelin otsikolla Tuomiotaktiikasta. Kiannon maailmassa kapinoivat naiset olivat kauhistus ja vaikka Kianto oli valtojen, valheiden, kaksinaismoraalin ja tabujen kaatajan maineessa, hänen kirjallisessa tuotannossaan vain miehelle kuului vapauttajan tehtävä. Kiannon mukaan nainen voi reagoida yhteiskunnan konventioita vastaan vain silloin, kun mies antaa siihen luvan. Kianto kirjoittaa seuraavasti:

Sopii tässä yhteydessä kysyä, miksi sota säästää punaisia naisia, joiden jokainen näkee ja tietää edustavan kaikista raa’inta elementtiä kansalaissodassa? Senkö tähden vain, että he ovat naisia sota heitä säästää? Mutta eikö ole ennakkoluuloa tai oikeastaan sangen lyhytnäköistä jättää rankaisematta juuri ne, jotka jo pelkällä perhelisäyksellä vahvistavat vihollisen voimia. Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja jotka meitä ahdistavat”

 

Keväällä 1918 yleinen suhtautuminen punaorpoihin oli pelokasta ja vihamielistä. Köyhäinhoitolehden päätoimittaja Bruno Sarlin oli toki huolestunut punaorpojen kohtalosta, mutta piti ongelmaa vain sosiaalistamisongelmana. Hänen mielipiteensä olivat jyrkkiä varsinkin jos oli kyse punaorpojen äideistä. Sarlin kirjoittaa näin: ”Vielä on suuri vaara punaisten naisissa - suurelta osin noitten naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävään ja kauheaan sisällissotaamme. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen koko sielunelämän”

Kun sosiaalihallitus viimein vuoteen 1919 oli kartoittanut orpojen tilanteen, päädyttiin seuraavaan ratkaisuun: koska valkoisen puolen orvoille ei ollut soveliasta pyytää avustusta köyhäinhoidon kautta, heille myönnettiin valtion eläke. Punalesket lapsineen saivat tulla toimeen omin voimin ja voimia elämä toden totta heiltä vaatikin vuoden 1918 jälkimainingeissa.

Hyvät toverit!

 

Tämän päivän Suomessa lapset ja naiset ovat otsikoissa näkyvästi ja mikä merkillisintä: säästökohteina. Maaliskuussa tänä vuonna Helsingin sanomat uutisoi näkyvästi: ”Helsinki, Espoo ja Vantaa voisivat säästää yhteensä jopa 25 miljoonaa euroa vuodessa, jos kotona olevien vanhempien lapset siirtyisivät pois kokopäivähoidosta” Tällaiseen laskelmaan on päätynyt päivähoidon kustannuslaskelmia työkseen tekevä Simo Pokki. Hänen mukaansa kuntien talouden heiketessä on pakko miettiä, mihin rahat riittävät. Olisiko syytä harkita varhaiskasvatuksen keveämpiä muotoja perheille, joiden lapset eivät välttämättä kokopäivähoitoa tarvitse? "Jos nämä lapset siirtyisivät kerhoihin - siis kolmannen sektorin ylläpitämiin kerhoihin - säästyisi 15–25 miljoonaa euroa vuodessa." Edellä mainitun Simo Pokin mielestä seurakuntien päiväkerhot ovat hyvä esimerkki toimivista ja suosituista päiväkerhoista ja kunnat voisivat ostaa tällaista palvelua.

Minun mielestäni tämä on ehdottomasti väärä tie ja väärä suunta kohti palvelujen yksityistämistä, kohti ilmaistyövoiman häikäilemätöntä käyttöä säästöjen nimissä. En kannata minkään värisiä talkoita tässä suhteessa, vaikka se trendikästä ehkä tänä päivänä onkin. Mielestäni kunnon työstä pitää saada kunnon palkka, koska näistä ja muistakin etuisuuksista ovat työläiset aikoinaan taistelleet todella rankasti.

Säästöohjelmia lukiessani olen jälleen törmännyt seikkaan, jota olen ihmetellyt jo aiemminkin ja aikaisemmissa taantumissa. Terveys- ja sosiaalisektorilla ”sijaisia ei oteta” – lausetta toistetaan kuin mantraa ja ikään kuin sijaisten palkat olisivat niin tähtitieteelliset, että tällä keinolla muka säästettäisiin. Ja mikä on tästä hinta ja kuka/ketkä maksajat?

Laskun maksavat tietysti hoitoalalla kolmivuoroa tekevät naiset, jotka jo nyt tekevät työtään äärirajoilla puhumattakaan tilanteesta, jossa sijaiset puuttuvat. Jos sijaisia ei oteta paikkaamaan lyhytkestoisia sairaus- ja muita poissaoloja, hoitohenkilöstöhän tekee siinä tapauksessa kaksinkertaisen työpanoksen yksinkertaisella palkalla. On selvää, että ylikuormitetut työntekijät iästä riippumatta eivät jaksa määräänsä pitempään, joten kuviteltu ”säästö” valuu kuin Kankkulan kaivoon vakinaisen henkilökunnan lisääntyvissä ja pitkissä sairauslomissa.

Matalapalkkaisten alojen naisiin kohdistuvien säästöjen sijasta paljon oikeudenmukaisempi säästötoimenpide mielestäni olisi, että esimerkiksi johtajat ja virkamiehet lomautettaisiin pariksi viikoksi kukin vuorollaan. Tällöin ”säästöjä” ei revittäisi hoitohenkilökunnan selkänahasta kuten tähän asti ja kauniina kesänä kaksi ylimääräistä lomaviikkoa virkamiehistölle tulisi varmasti tarpeeseen. Enkä usko että kuntalaiva näistä pakkolomista paljonkaan heiluisi – ei ainakaan enempää kuin tähän asti muutenkaan.

Hyvät toverit!

Vaikka vuoden 1918 muistot ovat yhä kipeitä, katoamattomia muistoja historiamme ehkä murheellisimmasta käännekohdasta, meidän on kuitenkin katsottava tulevaisuuteen ja tämän päivän kysymyksiin yhteiskuntamme moniäänisessä kentässä. Tässä joku päivä sitten kuulin radiosta 1970-luvun poliittisen laululiikkeen ajoilta Eero Ojasen säveltämän laulun Bertolt Brechtin runoon Oppimisen ylistys: ”...älä pelkää kysyä, toveri. Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää. Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Tarkista lasku; sinun täytyy se maksaa. Laske sormesi joka erälle ja kysy: miksi tämä on näin...”

Hyvät toverit!

Tällä hetkellä on perin vaikea arvioida taloustaantuman syvyyttä: vieläkö vajoamme vai onko nousu jo alkamassa? Kuitenkin vasemmistopuolueiden kannatus viimeisimmän mittauksen mukaan on hienoisessa nousussa ja se on mielestäni hyvä merkki. Kansa on hereillä. Vaikka olenkin huono numeroissa, veikkaan, että elpyminen myös taloudessa on jo näkyvissä - tosin vasta vähäisenä kajastuksena horisontissa, mutta kuitenkin.

 

Näillä sanoilla ja parempia aikoja odotellessa toivotan kaikille hyvää ja aurinkoista työväen juhlaa!

----------------------------

(Hämeenkyrön Sanomat 20.2 2009)

Rajaseudun lapset

 

Tässä päivänä muutamana tuli puheeksi lasten koulumatkat. Hämeenkyrössä koulumatkat ovat olleet erilaisten konfliktien aiheena aina silloin tällöin mikä on ymmärrettävää, koska kunta on laaja ja myös syrjäkylillä runsaasti asutusta ja lapsiperheitä. Ja pitääkin olla, kuinkas muuten.

 

Muutimme rajaseudulle (Hämeenkyrön ja Nokia rajalle) noin kaksikymmentä vuotta sitten ja lapset siirtyivät Mahnalan koulun oppilaiksi. Nuorin meni ekaluokalle ja vanhin kolmannelle. Koulumatka oli parisataa metriä vaille 5 km, joten taksikyydeistä ei ainakaan tuolloin ollut puhettakaan. Siispä lapset olivat bussivuorojen varassa, jotka onneksi osuivat jokseenkin hyvin yhteen kouluaikojen kanssa.

 

Kuitenkin Siurontien tiuha ja nopea liikenne rekkoineen kaikkineen ja pimeät syys- ja talviaamut eivät houkutelleet turvallisuudellaan, mutta totuttava siihen oli. Usein toki kyyditsin lapset koululle kun työvuorot sopivat ja usein myös heidät sieltä hain, mutta pääasiassa he kuitenkin kulkivat busseilla. Kissamme usein saatteli tytöt bussipysäkille aamuisin ja kerran myös naapurin kissa, joka änkesi vielä mukaan kyytiinkin ylös bussin rappusia. Kuski sen sitten oli hätistellyt pois kovalla vaivalla – kuulemma.

 

Yläasteelle siirryttyään tytöt pääsivät toki samalla bussivuorolla, mutta matka kesti aamulla tunnin ja iltapäivällä samoin riippuen vähän koulupäivän pituudesta. Aamupuhde siis kului kotiseutumatkailun merkeissä bussin käännyttyä Maisematieltä Laitilan, Kierikkalan, Jumesniemen, Herttualan ja Kirkonkylän kautta viimein koululle. Tytöt eivät kuitenkaan valittaneet matkan pituutta, sillä kaiketi he nukkuivat matkan mennen tullen, joskus kotimatkalla pari kilometriä ohi pysäkin.

 

Talvikeli teki usein kepposensa. Ellei bussi juuttunut jo tähän kotipysäkin ylämäkeen, se saattoi olla peräpää ojassa viimeistään Kierikkalassa tai Raipalan mutkassa. Ja ainakin kerran ojassa Maisematiellä niin, että nuorin tyttäremme tuli ulos bussin ikkunasta onneksi kuitenkin loukkaantumatta itse mitenkään. Eikä muutkaan matkustajat loukkaantuneet.

 

Vaihtelevia ovat siis koulumatkat kunnan sisällä ja varmasti ovat sitä myös tänä päivänä ja syrjäseutujen lapsilla aivan toista luokkaa kuin koulun läheisyydessä asuvilla lapsilla. Meillä vanhemmilla tietysti on huoli heidän selviytymisestään varsinkin kun kyseessä ovat pienet koululaiset. Lapset kuitenkin tottuvat nopeasti ja usein vanhempien huoli turhaa. Kuitenkin pimeä yksinäinen bussipysäkki metsän keskellä ja siellä yksinään kyytiä odottava lapsi on todella lohduton näky.

 

Raija Westergård

 

kunnanvaltuutettu (vas)

 

---------------------------------  

Hämeenkyrön Sanomat 9.4.2009

 

Työ, hyvinvointi ja tulevaisuuden tekijät

 

Viime aikoina tiedotusvälineissä on ollut runsaasti puhetta työstä, eläköitymisestä ja nimenomaan eläkeiästä. Olenkin pohtinut asiaa tietysti paitsi omasta näkö- ja ikäkulmastani myös kanssakulkijoiden ”työtä tekevien ja raskautettujen” näkövinkkelistä.

Eläkeikä ja eläkkeelle siirtyminen nimittäin ei ole aivan yksiselitteinen asia: joku haluaa pois työelämästä heti kun se suinkin on mahdollista ja toinen taas haluaa viipyä työpaikalla pidempään ja selvästi viihtyy työssään. Se mikä sopii yhdelle, saattaa olla toiselle kauhistus – kuten muillakin elämän osa-alueilla työstä harrastuksiin ja muihin toimiin.

 

Työelämätutkija Kimmo Kevätsalo puhui mielestäni asiaa tässä joku aamu televisiossa. Hän nimittäin mainitsi, että pelkästään työuran pidentämiseen kietoutunut kysymys ei ole tärkein tekijä kansantalouden kannalta. Ennemmin pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten suuri joukko nuorta työvoimaa on tällä hetkellä työelämän ulkopuolella. Ongelmana ovat myös pätkätyöläiset, jotka eivät pääse edes aloittamaan varsinaista työuraansa pätkittyjen työaikojensa varjossa.

 

Kevätsalo mainitsi myös, että yhtä kauan kuin työikää (mahdollisesti) pidennetään sen loppupäästä, tasan yhtä monta vuotta kansakuntamme vetrein työvoima joutuu odottelemaan työuransa alkamista työvoimakortistoissa tai työttöminä.

Näinä vaikeina finanssikriisin aikoina kiinnittäisin huomiota myös työn ja työpaikkojen laatuun ja peräänkuuluttaisin humaania yhteisöllisyyttä ja yhteiseen hiileen puhaltamista kaikilla työpaikoilla. En väitä, että hämeenkyröläisillä työpaikoilla yhteishenki olisi nytkään mitenkään hukassa – ainakaan minun korviini ei suuria ongelmia ole kuulunut, mutta kuitenkin vielä enemmän voisi työnantaja huomioida työntekijöiden psyykkisen ja fyysisen kunnon – tässä järjestyksessä.

 

Työstä ja sen tekijästä puhuttaessa ei aina ole kysymys rahasta, vaikka mielestäni toki kunnon työstä pitää saada myös kunnon palkka. Kuitenkin ihmisarvoa ei voida määritellä euroissa ja siksi näen tärkeänä kehittää nimenomaan työolosuhteita, jotta ikääntyväkin työntekijä jaksaa suoriutua arkipäivän askareistaan. Mielestäni tarvitaan joustoja esimerkiksi työajoissa, työvuoroissa, työmenetelmissä, vapaapäivissä, lomajärjestelyissä yms. ja tämä on erityisen tärkeää ikääntyville yli 55-vuotiaille työntekijöille.

 

Me täällä Hämeenkyrössä voisimmekin lähteä kehittämään ja päivittämään nimenomaan ikääntyvien kuntalaistemme työolosuhteita kaikilla työpaikoilla vastaamaan paremmin tämän ajan ja tulevaisuuden moninaisiin haasteisiin. On jo selvää, että lama ja siitä nouseminen tulee kestämään monia vuosia ja tulemme olemaan ainakin jossain määrin kaikki tiukoilla. Mutta yhdessä varmasti selviämme ja yhteisrintamassa on yhä voimaa riippumatta siitä, kenen joukoissa seisomme ja kenen lippua kannamme.

 

 

Raija Westergård

 

---------------------------

(Vaalikirjoitus 18.10.2008, en muista missä julkaistu)

 

Sasi/Mahnala - eilen, tänään ja tulevaisuudessa

 

Vuosituhansia sitten - kun ensimmäiset ihmiset saapuivat asuttamaan näitä pohjoisia seutuja – sytyttivät he leirinuotionsa aina vesireittien äärelle suojaisiin poukamiin turvaan petoeläimiltä ja arktiselta ilmastolta. Jos seutu havaittiin turvalliseksi, maa hedelmälliseksi ja liikkuminen helpoksi, varhainen vaeltaja ei enää purkanutkaan leiriään vaan päätti asettua seudulle pysyvästi. Hän alkoi metsästyksen sijasta viljellä maata ja vähitellen tuli muita vaeltajia, jotka myös rakensivat asumuksia ja möyhensivät autiota seutua yhä vaan laajemmalta ja laajemmalta.

 

Ihminen ei juuri ole muuttunut vuosituhansien saatossa eli hän asettuu edelleen mielellään alueelle, joka häntä miellyttää, on suojassa ja riittävän etäällä nykykaupunkien ruuhkista ja jossa on kuitenkin hyvät liikenneyhteydet moniin ilmansuuntiin. Jos vielä alueella sattuu olemaan hyvä koulu ja päiväkoti päätös muuttamisesta ei ole vaikea. Hämeenkyrön Sasi – Mahnala tarjoaa nuo kaikki edellä mainitsemani hyvinvoinnin elementit jo itsessään, mutta vielä parempi jos alueella olisi infrastruktuuri kunnossa tai ainakin suunnitelma sellaisesta todellisten muuttovirtojen käynnistyessä. Tähän mennessä juuri mitään konkreettista ei ole ko. alueella tehty päiväkotisuunnitelmaa lukuun ottamatta.

 

Hämeenkyrössä on vietetty liian pitkään pysähtyneisyyden aikaa (päättävissä elimissä), vaikka varmasti on tiedetty Sasin - Mahnalan alueen tulevat muuttopaineet jo useamman vuoden ajan. Ihmisellä on oikeus valita itse asuinpaikkansa – siis jo asutuksemme varhaisilta ajoilta lähtien – ja tässä valinnassa Kyröskoski tyhjin näyteikkunoin ja hiljentyvin raitteineen ei liene tarpeeksi houkuttava vaihtoehto. Valitettavaa Kyröskosken kannalta, mutta emme kuitenkaan voi pakottaa ihmisiä (ja yrityksiä) muuttamaan oman tahtonsa vastaisesti.

 

Minä en usko unelmiin kuten eräs Jutta U, mutta 10 – 20 vuoden horisontissa näen Sasi - Mahnalan seudun eräänlaisena vihreänä puutarhakylänä - väljänä, rauhallisena ja viihtyisänä osana hämeenkyröläistä kansallismaisemaa, siihen palveluineen ja asuntoalueineen mukautuneena 2000-luvun kylämaisemana. Visioni voi myös toteutua, jos tervettä yhteisrintamaa kunnassa löytyy. Ja miksei löytyisi...

 

Ympäristö Ympäristökoulun jarruna - saako toisen tontille rakentaa?

 

Mahnalan koulu oli jo 12 vuotta sitten (kun kuopuksemme aloitti ekaluokan) aivan liian pieni ja luokkakoko suuri. Lupauksia koulun laajentamiseksi toki sateli kunnasta kaiken aikaa, mutta loppuun asti vietyä suunnitelmaa ei kuitenkaan ole saatu aikaiseksi vielä tähän päivään mennessä.

Perikyröläis/hämäläinen jahkaaminen ja viivytteleminen onkin mielestäni viimein loputtava ja asiaan on löydyttävä ratkaisu: joko uusi koulu tulevan päiväkodin yhteyteen tai nykyisen koulun laajennus ja saneeraaminen. Nykyisten koululaisten vanhempia on kuultava ja toki myös muitakin seudun asukkaita.

 

Vaikka saneeraaminen ja laajentaminen todennäköisesti olisi järkevin vaihtoehto (jos tonttimaata on myynnissä sopivalla hinnalla) ihka uuden koulun - päiväkodin yhteyteen rakennettuna - mahdollisuutta tulisi vielä miettiä tarkoin. Minun käsitykseni mukaan noin 10 – 15 vuoden kuluttua laajennettu ja remontoitu vanha koulu alkaisi olla jälleen tukala – myös liikennejärjestelyineen kaikkineen. Myös hintaa pitää vertailla suhteessa uuden koulun hintaan jne, jne...

 

Koulu ei mielestäni ole kuitenkaan ainoa ongelma Sasi – Mahnalan alueella. Muuttopaineessa (joka lähivuosina on melkoinen) tarvitaan kaavoituksen – vesi, viemäri yms. lisäksi - mm. kevyen liikenteen väyliä, katuvaloja, tiejärjestelyjä. Väkimäärän lisääntyessä tarvitaan myös kaupan erilaisia palveluita ja terveyspalveluita myös. Koululla (uuden tai saneeratun) tulisikin mielestäni järjestää terveydenhoitopalveluja, jotka palvelisivat koululaisten lisäksi myös alueen aikuisväestöä. Lääkärin vastaanottokin vaikka kerran viikossa ei luulisi olevan mahdotonta järjestää - ainakin minun näkemykseni mukaan.

 

Varattoman vaalimainos

 

Tässä tulee nyt varsinainen vaalimainokseni, koska vähävaraisena (matalapalkkaisena) en voi (enkä halua) mainostaa ehdokkuuttani esim. sanomalehdissä tai muissa maksullisissa medioissa. En myöskään katso, että suureellisesta mainonnasta olisi kohdallani edes hyötyä.

Tässä muutamia mainintoja minusta, ystävien suusta: Rohkea, ennakkoluuloton, harkitseva, rauhallinen, vakaa, määrätietoinen, sinnikäs, luotettava, empaattinen...

 

Rohkeudesta ja muistakin piirteistäni: mielestäni jo itse elämä vaatii ihmiseltä rohkeutta ym. edellä mainittuja ominaisuuksia ja toisilla niitä on enemmän ja toisilla vähemmän. On totta, etten ole koskaan pelännyt elämän käännekohtia, mutta en kuitenkaan ole syöksynyt niihin suin päin vaan aina vakaalla harkinnalla. Sukuhistoriaani peilaten olen rohkeudessa kuitenkin vain pelkkä varjo (sukuni kolmen sodan historia ja muut prottamot päälle) mutta jotain sukuni ”suurista kertomuksista” – rohkeudesta elämän haasteissa - kannan aina sisälläni ja teen sen kunnialla, totta vieköön!

 

Minulta kysytään usein miksi olen vasemmistolainen. Useinkin teen vastakysymyksen: mitä puoluetta minun sitten pitäisi olla? Satakuntalaiset maalaisproletariaattiset juureni ovat viimeiseltä 100 vuodelta väritetty nimenomaan punaisella, vaikka tuskin sukuni punaisuus oli tulipunaista, kuten Koskelan Akselilla (Täällä pohjantähden alla), mutta punaista kuitenkin – niissä olosuhteissa.

 

Tämän päivän aatteeni ja ideologiani perustuu ajan suuriin ja pieniinkin kysymyksiin ja uskon, että toisin Hämeenkyrön valtuustosaliin raikasta maanläheistä näkemystä, puhuisin ihmisen kielellä tavallisen työläisnaisen suulla, puolustaisin heikoimmassa asemassa olevia (vanhukset, nuoret, syrjäytyneet, yhteiskunnan kelkasta muuten pudonneet) eli olisin se ”huutavan ääni erämaassa”, jota tämän ajan yhteiskunta näyttää kipeästi tarvitsevan.

 

Puolustaisin tietenkin myös luontoa, kantaisin huolta työläisten ja työttömien asioista, kannustaisin osaltani kunnan kehitystä, sivistystä, kulttuuria ja hyvinvointia. Kaiken kaikkiaan: olisin ihminen paikallaan vailla sen kummempia kommervenkkeja.  

 

---------------------

(Vappupuhe jonain vuonna jossain)

 

Säästöprosentteja – mutta mistä?

 

Vaikka yli 90 vuotta on kulunut noista murheellisista päivistä, näyttää edelleen siltä, että juuri naiset ja lapset ovat edelleen pelinappuloita ja ”tarjouksessa” yhteiskuntamme kasvottomilla markkinapöydillä. Tällä viittaan viimepäivien lamakeskusteluihin säästöistä mm. lasten päivähoidossa.

 

Säästöohjelmia lukiessani olen törmännyt seikkaan, jota olen ihmetellyt jo aiemminkin ja aikaisemmissa taantumissa. Terveys- ja sosiaalisektorilla ”sijaisia ei oteta” – lausetta toistetaan kuin mantraa ja ikään kuin sijaisten palkat olisivat niin tähtitieteelliset, että tällä keinolla muka säästettäisiin. Ja mikä on tästä kuvitellusta säästöstä hinta ja kuka/ketkä todelliset maksajat?

 

Laskun maksavat tietysti hoitoalalla kolmivuoroa tekevät naiset, jotka jo nyt tekevät työtään äärirajoilla puhumattakaan tilanteesta, jossa sijaiset puuttuvat. Jos sijaisia ei oteta paikkaamaan lyhytkestoisia sairaus- ja muita poissaoloja, hoitohenkilöstöhän tekee siinä tapauksessa kaksinkertaisen työpanoksen yksinkertaisella palkalla. On selvää, että ylikuormitetut työntekijät iästä riippumatta eivät jaksa määräänsä pitempään, joten kuviteltu ”säästö” valuu kuin Kankkulan kaivoon vakinaisen henkilökunnan lisääntyvissä ja pitkittyvissä sairauslomissa.

Mielestäni paljon oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi säästötoimenpide olisi, että esimerkiksi johtajat ja virkamiehet lomautettaisiin pariksi viikoksi kukin vuorollaan. Tällöin säästöjä ei revittäisi hoitohenkilökunnan selkänahasta kuten tähän asti ja kauniina kesänä kaksi ylimääräistä lomaviikkoa virkamiehistölle tulisi varmasti tarpeeseen. Enkä usko että kuntalaiva näistä pakkolomista paljonkaan lisää heiluisi – ei ainakaan enempää kuin tähän asti.

Tällä hetkellä on perin vaikea arvioida taloustaantuman syvyyttä: vieläkö vajoamme vai onko nousu jo alkamassa? Kuitenkin vasemmistopuolueiden kannatus viimeisimmän mittauksen mukaan on hienoisessa nousussa ja se on mielestäni hyvä merkki. Kansa on hereillä. Vaikka olenkin huono numeroissa, veikkaan, että elpyminen myös taloudessa on jo näkyvissä - tosin vasta vähäisenä kajastuksena horisontissa, mutta kuitenkin.

Hyvinvointivaltion raunioilla

Näyttää siltä, että pohjoismainen hyvinvointivaltiomme on murenemassa säästöprosenttien hillittömän metsästyksen seurauksena – säästötoimien, jotka kohdistuvat aina kipeimmin yhteiskunnan vähäosaisiin sekä lapsiin, lapsiperheisiin, eläkeläisiin, opiskelijoihin, työttömiin, vammaisiin, vanhuksiin jne. Kysynkin, miksi aina näin?

Satuin kuulemaan hiljattain 1970-luvun poliittisen laululiikkeen aikaista musiikkia. Eero Ojasen säveltämä laulu Bertolt Brechtin runoon Oppimisen ylistys sopii hyvin myös tähän päivään: ”... älä pelkää kysyä, toveri. Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää. Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Tarkista lasku; sinun täytyy se maksaa. Laske sormesi joka erälle ja kysy: miksi tämä on näin...”

Näillä sanoilla ja parempia aikoja odotellessa toivotan kaikille hyvää ja aurinkoista työväen juhlaa!

-------------------

2.2.2009 Hämeenkyrön Sanomat

 

Tehostettu vanhuus?

 

Huomioni on viimeaikoina kiinnittynyt termiin tehostettu palveluasuminen tai tehostetun palveluasumisen yksikkö. Hienoja ilmauksia, joita katson tarpeelliseksi tässä hieman tavallisella maalaisjärjellä selventää.

 

Kysymys on siis asumismuodosta, joka sijoittuu kodin ja laitoshoidon välimaastoon ja on suunnattu lähinnä vanhuksille joiden fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky on alentunut niin, etteivät enää selviydy arjesta omin avuin. Toki oma koti on ihmiselle paras paikka maailmassa ja suotavaa, jos vanhus voisi asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Mutta...

 

Mitä tehostettu palveluasuminen todella tarkoittaa? Sitäkö, että kotipalvelutyöntekijä lisää tehoja entisestään sangen kiireiseen päiväänsä? Pitääkö hänen ottaa pidempiä askeleita, jotta ehtii tehdä kaiken tiukasti säädetyssä ajassa ja jotta ehtii seuraavan asiakkaan luokse - toisen samanlaisen yksinäisen vanhuksen, jonka ainoa ihmiskontakti koko päivänä saattaa olla vain tämä kiireinen tehotyöntekijä?

 

Vaikka käyntejä asiakkaan luona olisikin 2 – 4 kertaa päivässä, kiireiset tehopyrähdykset tuskin ovat ”palvelua” sanan varsinaisessa merkityksessä. Peräänkuulutan siis enemmän aikaa vanhukselle ja muille yhteiskuntamme vähäosaisille, sillä valitettavasti teho ei yksin riitä hyvään ja arvokkaaseen hoitoon.

 

Kuulemma myös Kurjenmäelle suunnitellaan tehostetun palveluasumisen vanhuspaikkoja. Palvelu tässä tapauksessa tuoksahtaa nenääni vahvasti uusliberalismilta, markkinavoimien esiinmarssilta myös perinteisessä vanhusten laitoshoidossa.

 

Vaikka mikään hoivaperiaate Kurjenmäellä ei näennäisesti muuttuisi (näin kuulemma uutta palveluasumista perustellaan) minä väitän, että muuttuupa kuitenkin: samantasoisesta ja -arvoisesta hoidosta huolimatta vanhukset joutuvat laitoksessa toisiinsa nähden varsin eriarvoiseen asemaan.

 

Tulevaisuudessa vanhuksen kukkaron paino ja tietynlainen sosioekonominen asema tulee olemaan yhä enemmän yksi tärkeimmistä kriteereistä vanhuksen hoitopaikkoja jaettaessa. Näin siis punnitaan ihmisen arvo myös vanhuutensa päivinä, uusliberalismin hengessä. Tätäkö me haluamme?

 

Raija Westergård

 

kunnanvaltuutettu (vas)

--------------------------

Hämeenkyrön Sanomat 7.7.2009

 

Vanhuuden hinta

 

Luin Hämeenkyrön Sanomista (2.7–09) Kurjenmäen vanhainkodin uusista näköaloista ja toimintatavoista jopa nimeä myöden. Tosi hienoa että Kurjenmäellä puhaltavat muutoksen tuulet näinä ankeina taloustaantuman aikoina ja että näin saadaan kuntaan positiivisia uutisia kipeiden leikkaustoimien vastapainoksi.

 

Olen antanut itseni ymmärtää, että aiemmin Kurjenmäellä oli tarkoitus muuttaa palveluasumisen yksiköksi vain yksi solu, mutta nyt lehdestä ymmärsin, että koko talo päiväosastoa lukuun ottamatta tulee olemaan jatkossa tehostetun palveluasumisen yksikkö. Todennäköisesti näin on kuitenkin sovittu ystävyydessä ja yhteisymmärryksessä, joten tästä ei enempää.

 

Olen aiemmin kritisoinut tehostettua palveluasumista ja sitä, että tehot tuppaavat kuormittumaan lähinnä työntekijän selkäruotoon. Olen yhä tätä mieltä, mutta toki ymmärrän, että vanhukselle tehostettu asumismuoto on varmasti hyväksi. Nimittäin jos asumisen hinta olisi balanssissa vanhuksen kukkaron kanssa.

 

”Laitosmaksusta luovutaan ja asukas maksaa jatkossa asumisestaan vuokraa ja palvelumaksua. Näistä kertyvä summa on nykyistä laitosmaksua pienempi, mutta asukas maksaa jatkossa itse lääkkeensä, lääkärikulunsa ja vaatteensa”. Myönnän etten ole hyvä numeroissa, mutta minun räkningini mukaan vanhukselta perittävä kokonaishinta nousee vääjäämättä – mielestäni huomattavasti – sillä vaikka laitosmaksu olisi jatkossa pienempi, jokainen meistä ymmärtää mitä pelkästään lääkkeet nykypäivänä maksaa. Sitä paitsi monille vanhuksille ”määrätään” lääkkeitä krinnikaupalla (eli paljon).

 

Kuten Leena-Maija pääkirjoituksessaan samassa lehden numerossa kirjoittaa, aika ja käytäntö näyttää miten kustannusten käy verrattuna entiseen laitoshoitoon. Nimenomaan entisenlaiseen laitoshoitoon pitää tulevan Kurjenmäkikodin asumiskustannuksia verrata, jotta asukas ja hänen omaisensa pääsevät käsitykseen todellisten kustannusten loppusummasta. Kotona asuminen on asia erikseen ja niitä kustannuksia ei pidä verrata laitosasumiseen, oli se sitten tehostettua tai ei. Oma koti on kuitenkin aina koti.

 

Muutos Kurjenmäellä on varmasti tervetullut monille eri sektoreille, vaikka mielestäni onkin askel kohti palveluiden yksityistämistä, uusliberalismia. Tällä hetkellä on vaikea arvioida mihin suuntaan palvelut kallistuvat – mutta kallistuvat varmasti myös taloudellisesti. Toivokaamme kuitenkin, että muutos Kurjenmäellä on hyväksi myös kuntamme köyhimmille vanhuksille ja että heidän vanhuutensa hinta ei muodostuisi missään vaiheessa sietämättömän korkeaksi.

 

Raija Westergård

 

kunnanvaltuutettu

 

---------------------------------