"...mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen..."

 

 Näistä blogikirjoituksista suurimman osan olen kirjoittanut  päiväkeskus Aurinkorinteen kotisivulle  päivätoiminnan ohjaajan positiossa. Nyt kotisivu on lopetettu, koska sellainen on kunnan käytäntö tänä päivänä, mutta blogia/blogeja kirjoitan toisaalla (https://www.auringonasema.fi ja http://www.westergard-raija.simplesite.com).

Aiheet ovat paitsi edelleen ajankohtaisia ikäihmisten arkeen liittyviä asioita ja paikallisia tapahtumia, mutta myös yleismaailmallisia ja yhteiskunnallisia ajatuksiani monikerroksisesta elämästä ja elämänmenosta. 

Lisäksi  kirjoitan paljon muutakin ja kirjaan ylös ajatuksiani, mitä nyt milloinkin mieleen tulee ja mistä aiheesta on mielekästä kirjoittaa. Kirjailija Leena Krohn on sanonut osuvasti kirjoittamisesta, olen samoilla linjoilla: "Luuletteko, että kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään! Todellisuudesta, siinäkin on kysymys todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä uudelleen. Mikä on totta? Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta" (Leena Krohn: Kadotus, Teos 2018) 

 

 

 

Menneitä ja tulevia päiviä

27. joulu, 2018 

Näin vuoden lopussa on tapana muistella menneitä. Minä kirjoitan tässä menneistä vain vähäsen, koska sisäinen ajatusrakennelmani katsoo mieluimmin tulevaan menneisyyden sijasta. Toki allekirjoitan täysin kenraali A. Ehrnrothin (1905 - 2004) paljon lainatun sitaatin: "Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten." Ohessa kuva tulevaisuudesta, kenties jo olemassaolevasta futuristisesta maailmasta, joka vaikuttaa käsittämättömältä, mutta perin kiinnostavalta tietenkin.

 

Aurinkorinteellä (siis työpaikallani) mennyt vuosi 2018 oli tapahtumia täynnä. Siis pelkistettynä joka päivä kulttuuriohjelmaa ja lisäksi päiväkohtaiset muut palvelut, jotka liittyvät hyvinvointiin, kuntoiluun ja terveyspalveluihin. Pääsääntöisesti pyrin kulttuurikalenteria laatiessani (siis olen itse vastuussa kulttuuriohjelmista ja siksi käytän niistä kirjoittaessani minä-muotoa) huomioimaan vuoden kierron, liputuspäivät, teemaviikot ja teemapäivät jne. ja niiden merkeissä laadin myös ohjelmat. Lisäksi kerran kuussa on Hämeenkyrön seurakunnan ja Rönsy Ry.n tuottamaa ohjelmaa.

 

Pyrin niinikään kerran kuussa järjestämään päivätanssit, kerran kuussa runo/kirjallisuustuokiot ja kerran kuussa jotain kotiseutuhistoriaan liittyvää ohjelmaa. Näiden lisäksi käy erilaisia musiikkiryhmiä viikottain tai harvemmin sekä tanssiryhmiä ja kuoroja noin 2 kertaa vuodessa. Lisäksi on erilaisia luentoja silloin tällöin erilaisista aiheista. Näillä kaikilla Aurinkorinteen vapaaehtoisilla esiintyjillä siis tietty käyntijärjestys ja minulla tarkka toimintasuunnitelma kuukausiksi eteenpäin. Muuten homma ei toimisi niinkuin se toimii nyt.

 

Mutta kuvat puhukoot puolestaan. Kuten tunnettua, minä kuvaan paljon Aurinkorinteen elämää, siis kerään ja tallennan samalla hämeenkyröläistä kulttuurihistoriaa tältä osin. En koskaan kuvaa asiakkaita epäeettisesti vaan pyrin arvokkaaseen ja asiakkaita kunnioittavaan työskentelyyn tässä kohtaa ja kaikissa asioissa muutenkin. Olen tallentanut tälle kotisivulle noin 400 kuvaa vuoden 2018 tapahtumista. Kuvat ovat pilvipalvelussa eli I Cloudissa, vievät muuten liian paljon tilaa ja ovat sangen hitaita siirtää kotisivulle yksi kuva kerrallaan. Siksi käytän tähän pilvipalvelua. Katso kuvat yläpalkin osiosta "Kuvalinkit ym." 

 

Tulevista päivistä: Aurinkorinteellä vuoden vaihtuessa toimintamme jatkuu pääosiltaan vanhaan tuttuun tapaan, vaikka joitakin muutoksia tai ainakin kokeiluja on tulossa heti alkuvuodesta. Kokeilemme ruokapalvelua toiseen asentoon eli kun meille tähän asti on tullut ruoka terveyskeskuksen keittiöltä lämpövaunussa, josta on pöytiintarjoilu eli jaamme jokaiselle asiakkaalle aterian tarjottimelle ja viemme sen pöytään ja ruokailun jälkeen taas keräämme astiat ja palautamme tk.n keittiölle kuten lämpökärrynkin jne... Nyt kokeilemme niin, että meidän asiakkaat kävelevät itse (me henkilökunta avustamana ja opastamana) tk.n ruokasaliin ja jokainen asiakkaamme, joka siihen suinkin pystyy käy valitsemassa itse ruokansa linjastosta tarjottimelle. Me tietysti avustamme tässäkin. Ja tarkoitus tietysti aterian päätteeksi, että asiakas palauttaa tarjottimen ja lajittelee itse astiat niille kuuluville paikoille. Ja sitten paluu kävellen sisäkäytäviä takaisin Aurinkorinteelle. Asettelemme matkalle tuoleja, jotta asiakkaamme voivat välillä huilata vaikka mennen tullen.

 

Siis nyt ensi vaiheessa vain kokeilemme tätä toisenlaista ateriakäytäntöä, asiakaspalautteen ja käytännön kokemusten kautta sitten teemme päätöksen, otammeko kokeilun käyttöön vaiko jatkamme entiseen malliin.

 

Toivotan kaikille lukijoilleni onnekasta Uutta Vuotta 2019!

 

 

Raija Westergård

 

raija.westergard@hameenkyro.fi

Yhteinen pöytä

Näinä päivinä olen iloinnut erityisesti siitä, että Hämeenkyrön Kunta huomioi Aurinkorinteen Kulttuuriklubin vapaaehtoiset ja kutsui heidät kaikki kiitokseksi yhteistyöstä yhteiselle jouluaterialle terveyskeskuksen ruokalaan. Lämmin kiitokseni tästä Hämeenkyrön Vanhusneuvostolle ja kunnalle sekä tietysti teille kaikille noin 100 henkilölle vapaaehtoisia, jota monin eri tavoin mahdollistatte Kulttuuriklubin päivittäisen ohjelman sekä tunnelman. Ilman teitä klubimme ei toimisi niin kuin se toimii nyt. Ja matka jatkuu...

 

Viimeisimmässä Askel-lehdessä Mari Teinilä kirjoittaa Joulun yhteisestä ateriasta ja että miten monimuotoisia näitä ateriahetkiä voi olla: yllätysillallinen, eroperheiden jouluateria, pakolaisleirin ateria, leipää ja kalaa hiilloksella, illallispiirejä jne. Teinilä kirjoittaa myös miten "hetki taivasta toteutuu jo täällä maan päällä, kun saa aterioida yhdessä". (Askel-lehti 12/2018)

 

Pohdin kuitenkin, miten monta yksinäistä ateriahetkeä saatetaankaan viettää arkena, mutta myöskin Jouluna. Sieluni silmin näen, miten yksinäinen vanhus avaa tyhjiöpakkauksen ja lämmittää sitä hetken mikrolla ja istahtaa keittiön pöytään syömään - yksin, suoraan rasiasta, koska miksi tehdä suotta tiskiä siitä, että kumoaa ruoan lautaselle. Tiedän myös ettei kaikki vanhukset edes lämmitä ruokaansa, koska se on liian työlästä, liian vaivalloista, ei jaksa seisoa niin pitkään mikron äärellä, on kiire takaisin lepäämään. Ja näitä vanhuksia on tässä maassa paljon ja joukko vaan kasvaa.

 

Ruoka-asioissa vielä: Tampereella muuten on hieno hanke menossa liittyen nimenomaan yhteiseen ruokailuun eli Yhteinen keittiö. "Yhteinen keittiö on kaikille tarkoitettu tila, joka vahvistaa osallisuutta ja ehkäisee yksinäisyyttä. Matalalla kynnyksellä tarjotaan kaikille mahdollisuutta yhdessä toimimiseen ja mielekkääseen tekemiseen. Yhteisen keittiön tarkoituksena on luoda uusi toimintakulttuuri, joka perustuu useiden toimijoiden yhdessä tekemiseen. Yhteisessä keittiössä valmistettavat ruoat ovat terveellisiä ja edullisia perusruokia, joita voi helposti tehdä kotonakin. Vaikka ruoka on tärkeää, pääpaino yhteisessä keittiössä on mukavassa yhdessä olossa. Yhteiseen keittiöön on kuka tahansa tervetullut. Yhteinen terveellisen ruoan suunnitteleminen ja valmistaminen sekä yhteinen ateriointi voivat olla osa yhteisen keittiön toteutusta pääpainon ollessa yhteisöllisessä kohtaamisessa.

Hankkeen tavoitteena on myös lisätä terveitä elintapoja, arjessa selviytymistä sekä vähentää ruokahävikkiä. Tampereen yhteiset keittiöt ovat Peipontuvan korttelikerhossa Peltolammilla, Pispan palvelukeskuksessa Hyhkyssä ja Koilliskeskuksessa Linnainmaalla".

 

Minusta tästä Tampereen mallista pitäisi ottaa ns. koppi muuallakin. Yhteinen keittiö saattaisi toimia hienosti esimerkiksi Hämeenkyrössä, jos nimittäin tahtoa löytyy. Ja miksei löytyisi? Täytyy muistaa, että Yhteinen keittiö-malli vähentäisi huomattavasti ruokahävikkiä, vähentäisi yksinäisyyttä ja hillitsisi ilmastonmuutosta sekä vahvistaisi yhteisöllisyyttä. Me voisimme oikeasti muuttaa varsinkin yksinäisten ja perheettömien koko ruokailukulttuurin inhimillisempään suuntaan, sillä olisi myös taloudellisia vaikutuksia sekä erittäin suuri merkitys yhteisöllisyyden näkökulmasta. Eikä se vaatisi kovin paljoa järjestelyjä tai työtä, eikä edes viitseliäisyyttä. Miksi emme kokeilisi tällaistakin?

 

Raija Westergård 

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

Ilmastopakolaisuus ja autioituvien talojen maaseutu

Maaseudulla näkee paljon autiotaloja - sellaisia, joita toki joskus asutetaan kesäisin mökkinä, mutta talvet usein värjöttelevät pimeänä ja ikkunat täynnä jääkukkia. Mutta on myös taloja, joissa ei ole asuttu vuosikymmeniin, ja näissä taloissa ikkunat saattaa olla rikki, osa katoista romahtanut ja jopa pihapuita kaatuneena pihtielle kenenkään niihin koskaan kajoamatta. Miksi näin? Ja koko Suomi pitäisi pitää asuttuna?

 

"Usein huonokuntoisten autiotalojen omistajina on perikuntia, jotka eivät halua myydä taloja mutta eivät myöskään laittaa rahaa niiden kunnostamiseen. Viranomaiset voivat lähinnä vain toivoa, että talojen omistajat heräisivät jossakin vaiheessa vaalimaan maaseudun kulttuurimaisemaa" Näin uutisoi YLEn uutiset parisen vuotta sitten.

 

Autiotalon omistajana saattaa olla perikunta, jonka jäsenillä voi olla erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tyhjäksi jääneelle talolle pitäisi tehdä. Kun taloa ei ole aikanaan tunnesiteiden tai muiden syiden takia myyty, on edessä usein ongelmia. Talon kunnossapitoon ei liikene perikunnan rahaa ja talo ränsistyy lopulta purkukuntoon. Sen jälkeen todetaan, että purkaminen tulee liian kalliiksi eikä siihenkään haluta ryhtyä. Talorötiskä jää rumentamaan maisemaa. Lopulta talosta tulee kuitenkin helposti omistajalleen rasite ja olisikin tärkeätä oivaltaa, että se mikä yhdelle on raskas taakka ja rasite, voi jollekin toiselle olla aarre. (YLE, 2017)

 

Maaseudulla jää asumattomaksi myös hyväkuntoisia taloja väestön ikääntymisen vuoksi, kun ei enää pystytä leikkaamaan nurmikkoa, kolaamaan lunta tai muutoin elämä on yksinäistä ja epävarmaa. Varsinkin syrjäseutujen talot, pientet maatilat menevät huonosti kaupaksi ja siksi talot usein jäävät autioiksi - kun "pilkkahinnalla" ei haluta luopua jopa vuosisataisista perintötiloista. Tässä kohtaa mietin, olisiko ilmastopakolaisuus (ja maahanmuutto yleisesti) meidän maaseutumme pelastaja ja asuttaja tulevina vuosikymmeninä?

 

Nythän on niin, että kuivuus autioittaa maata ennennäkemätöntä vauhtia Saharan etelänpuolisilla alueilla. (kuva Etiopiasta v. 2015). Jos ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan tehokkaasti, ympäristötuhojen vuoksi kotinsa jättäviä ihmisiä voi pian olla kymmenien miljoonien sijaan satoja miljoonia. YK:n pakolaisjärjestön arvion mukaan vuosina 2008–2015 ympäristösyistä pakenevia oli jo yli 26 miljoonaa (MTV-uutiset 2017)

 

Ilmastonmuutoksen myötä yhä useammat maapallon kolkat muuttuvat asuinkelvottomiksi tulvien, kuivuuden tai kuumuuden takia. Myrskyt ja muut luonnonkatastrofit pyyhkivät altaan kyliä, kaupunkeja ja saarivaltioita. Sen sijaan Suomen ja muun Pohjois-Euroopan houkuttelevuus alueena kasvaa. Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa sadot voivat olla entistä suurempia ja puut kasvaa vauhdikkaammin.

 

Vielä ilmastopakolaisuuteen ei ole Suomessa juuri varauduttu. Esimerkiksi Maahanmuuttovirastolla ei ole erillistä ohjeistusta ilmastopakolaisuuteen liittyvien oleskelulupahakemusten käsittelyyn – eikä sellaisia hakemuksia ei ole toistaiseksi vastaanotettukaan. Mutta todennäköisesti ilmastopakolaisuus on arkipäivää jo 10-15 vuoden kuluttua. Silloin meidän maaseutumme ja autioituneet talot voivat olla erittäin houkutteleva vaihtoehto maailman pakolaisvirroille - eikä silloin puhuta pienistä pakolaismääristä vaan mittasuhteet saattavat olla valtavia.

 

Mitä voimme ihmisinä tehdä muuta kuin ottaa hädänalaiset ilmastopakolaiset vastaan. Me voisimme osoittaa heille asuinpaikaksi autioituvaa maaseutuamme, jota ei vielä ainakaan kuivuus vaivaa siinä mittakaavassa kuin Saharan reunoilla. Tulee muistaa, että koska meillä syntyvyys on ollut nyt historiallisen alhaalla, ilmastopakolaisuus muuttaa nämäkin tilastot nousuun ennen pitkää.

 

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta ennustan silti.

 

Raija Westergård 

 

 

Ihmisen jalanjäljillä

22. marras, 2018 

Joskus pohdin, että millaiset jalanjäljet jäävät ihmisestä kun hän on mennyt, mennyt mihin tahansa, sen viimeisen virran yli, tai muuttanut pois paikkakunnalta, pois maasta, maanosasta? Muutamia vuosia sitten hankin omille tyttärilleni kaulakorut, jossa oli pienet hopeiset jalanjäljet ja takana teksti: "Kun kannoin sinua, meistä jäi vain yhdet jalanjäljet". Silloinkin pohdin noita pieniä jalanjälkiä ja sitä, miten nopeasti ne häviävät ja äkkiä tilalle tuleekin isommat jäljet.

 

Rakel Vesasta (edesmennyt noin vuosi sitten) jäi paljon jalanjälkiä hämeenkyröläiseen maisemaan. Soittamisen, säveltämisen ja tanhuohjaamisen ohella hän kirjoitti runoja, josta moni läheinenkään ei tiennyt ennen kuin ne julkaistiin: vuosi sitten (muutamia viikkoja ennen kuolemaansa) ensimmäinen Muistojen poluilla ja tänä syksynä toinen Kohtaamisia. Molemmat kirjat on tuottanut ja toimittanut Arja Viitasaari, Rakelin tuttava ja vapaaehtoinen avustaja Tupalassa Rakelin viimeisimmiltä elinvuosilta. Jos Rakel on tehnyt syvät jäljet paikkakunnan maisemaan, sitä on tehnyt myöskin Arja. Kiitokset hänelle Teneriffan lämpöön!

 

Huomionosoituksena Rakel Vesan värikästä elämäntyötä kohtaan, vietämme muistojameja Aurinkorinteellä keskiviikkona 28.11 klo 12.30 alkaen. Tilaisuudessa luetaan Rakelin runoja, kuullaan hänen sävellyksiään ja tietysti tanssitaan. Mukana musisoimassa Rakelin poika Jouko Vesa, Pauli Koskela, Pekka Mäkelä ja solisti Mirja Poikkeus.

 

 

Niin, lupauduin sitten eduskuntavaaliehdokkaaksi. Kyllä, aion tehdä oman näköiseni kampanjan ja katson mihin se riittää. Näin urheilijatkin sanovat suorituksistaan. Minä olen aina ollut yhteiskunnallinen ihminen, kuten varmasti näistä kirjoituksistakin on tullut ilmi. Ja olen sitä myös työssäni sekä vapaa-ajalla. Vaikka yrittäisinkin kovasti kirjoittaa jotain muuta, aina lopussa huomaan taas kirjoittaneeni, ellen Sotesta, niin ainakin vanhusten hoivasta, syrjäytyneistä tai pääkaupunkiseudun leipäjonoista.

 

Havahduin yhteiskunnan epäkohtiin jo 1970-luvulla poliittisen laululiikkeen aikaan, ja silloin löysin itsestäni myös tinkimättömän maailmanparantajan. Ja vaikka se (maailma) ei minun ansiostani ehkä parantuisikaan, voin sitten eräänä päivänä "kalkkiviivoilla" todeta, että olen ainakin yrittänyt parhaani.

 

 

Raija Westergård

 

 

 

Kohtaamisia ajassa ja hetkessä

15. marras, 2018

 Tänään vietettiin Aurinkorinteellä Kohtaamispaikan avajaisia. Kyseessä oli Hämeenkyrön vapaaehtoiset Rönsy Ry.n järjestämä tilaisuus ja siis uuden, jatkossa kerran kuukaudessa avoinna olevan Kohtaamispaikan korkkaaminen. Avajaissanat lausui Rönsyn pj. Kaija Viitala, juhlapuheen piti projektipäällikkö Taina Niiranen Pirkanmaan liitosta, Kohtaamispaikan esittelyn Aino Fabrin Rönsystä, nauhan leikkauksen suoritti vt. sosiaalijohtaja Päivi Niemi ja maljapuheen kotihoidon päällikkö Sirpa Hiltunen.

 

Tilaisuus oli hieno ja lämminhenkinen, ja täytekakkukahvit kruunasi tilaisuuden. Vielä mainittava, että samassa tilaisuudessa monen paikan vapaaehtoinen Heikki Uusitalo antoi Aurinkorinteen käyttöön karaokelaitteiston, joka tuleekin tarpeeseen, koska meidän asiakaskunnassa on runsaasti musiikkinaisia ja -miehiä. Ja kaikkihan tiedämme, että laulu pidentää ikää ja tiivistää yhteisöllisyyttä. Kiitos Heikille tästä ja muustakin yhteistyöstä!

 

Niin, eihän vapaaehtoisuus ja vapaaehtoiset ole mitenkään uusi asia Aurinkorinteen arjessa. Jo vuonna 2014 tulivat ensimmäiset kuntouttavan työtoiminnan asiakkaat lähinnä kulttuurituokioiden esiintyjiksi. Sitten tuli kaksi muuta ja sen jälkeen pari vapaaehtoista joululaulujen säestäjiksi, sitten tuli vielä muita, ja vielä senkin jälkeen ja jne.... Tänään Kulttuuriklubin koko ohjelmisto pyörii pelkästään vapaaehtoisten voimin ja heitä on monta, todellakin noin 90 henkilöä ja monilta kulttuurin aihealueilta! Kiitos teille kaikille tähänastisesta, matka jatkukoon...

 

Pohdin tänään, että oliko se silloin 2014 eräänlainen varaslähtö vapaaehtoisuuteen? Vaikka en tiennyt määränpäätä enkä tiedä sitä oikeastaan vieläkään? Ehkäpä nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin tässä joku päivä Pauli Tapion kirjoittamaa runokirjaa. Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon viime vuonna runokokoelmallaan Varpuset ja aika, joka teos onkin todella mielenkiintoinen: "Kuvitelkaa äärimmäinen, törkeä varaslähtö. Kuvitelkaa juoksija, joka ei ponkaise vauhtiin vain ennen kuin lähtölaukaus annetaan. Hän lähtee jo ennen kuin muut kilpailijat ja yleisö ovat ehtineet stadionille. Hän lähtee ennen kuin lähtöviivaakaan on piirretty, tai maali­viivaa. Ennen kuin rata on vedetty, stadioni rakennettu. Hän juoksee jo ennen kuin kukaan on keksinyt, että juoksemisesta voi tehdä urheilulajin. Hän juoksee ennen kuin itsekään tietää juoksevansa. Mikä varaslähtö!

 

Tällaista on luova toiminta: lähtemistä varkain – ja myös palaamista varkain. Tuliaisten tuomista retkeltä, jolle muut eivät tienneet sinun lähteneenkään. Jolle et itsekään välttämättä tiennyt lähteneesi ennen kuin vasta puolimatkassa tai myöhemmin. Luova toiminta, tällä tavalla ymmärrettynä, ei noudata kaavoja vaan luo itse edellytykset omalle toteutumiselleen ja vastaanotolleen. Se rakentaa ympärilleen kulttuurin voidakseen peilata itseään siihen. Saadakseen kiintopisteen, jonka varassa voi toistua, muuntua, elää." (Tapio: essee Varaslähtö 2017)

 

Pauli Tapio kirjoittaa hienoa ajatuksenvirtaa elämän keskeneräisyydestä, siitä, miten olemme aina vaan matkalla, vaikka emme koskaan edes tienneet lähteneemme: "Jokaisen, joka tänne syntyy, on keksittävä pyörä uudelleen, opeteltava paistamaan kananmuna ja täytettävä päänsä vieraalla kielellä, jota hän vasta paljon myöhemmin, itselleen tuntemattomista historiallisista syistä johtuen, alkaa kutsua äidinkielekseen. Toisin sanoen: vaikka maailma on valmis, kukin meistä ainutkertaisen elämänsä eläjistä joutuu rakentamaan sen uudelleen, itseään varten, niin hyvin kuin osaa. Ja tämäkin on luovaa toimintaa." (Pauli Tapio: "Varpuset ja aika", Poesia 2017)

 

 

Raija Westergård

 

 

 

"Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa"

8.11.2018

 

Vanhojen valokuvien merkitys ihmiselle - ja erityisesti ikääntyneille - on huikea, tänään jälleen koin siitä elävän esimerkin. Jouko Hannu (kuvassa yllä) oli nimittäin Aurinkorinteen Kulttuuriklubilla aiheessa "Kyröläisiä kuvia ja muistoja" ja todellakin, tarinaa ja muistoja löytyi: "tuon ihmisen tuossa kuvassa vasemmalla minä muistan hyvin" tai "tuo tarjoilija on tuttu kuvan oikeassa reunassa".

 

Hannun Joukolla todellakin lienee hämeenkyröläisiä kuvia tuhatmäärin. Hän kertoi, miten on itse kerännyt kuvia erilaisiin kirjaprojekteihin ja aina niitä on jäänyt muutamia satoja julkaistuista yli. Hienoa, että hän on tallentanut kirjoittamisensa ohella myös kuvina hämeenkyröläistä kulttuurihistoriaa. Nyt kuvia on mielenkiintoista katsoa ikäihmisten kanssa ja tapahtumia vuosikymmenien jälkeen, ja miten ihmiset, talot ja maisemat muuttuvat jne.

 

Professori emerita Helena Pihko kirjoittaa Lääkäriseura Duodecimin julkaisussa, että muisti on persoonallisuutemme kannalta keskeinen aivotoiminto. Sen avulla muodostamme kuvan itsestämme, arvioimme tämänhetkisten tapahtumien merkitystä aiemmin kokemamme valossa ja suunnittelemme tulevaisuutta: "Koska muisti on paitsi oleellinen osa minuuttamme, myös jokahetkisen toimintamme perusta, sen sisällön on oltava samanaikaisesti sekä pysyvää että mukautuvaa. Kun muistikuvia palautetaan mieleen, niihin voidaan liittää uutta tietoa tai täydentäviä kokemuksia.

Valokuvien katseleminen, yhteisistä muistoista toisten kanssa keskusteleminen ja muu tieto, jota saamme päivittäin ympäristöstä, muuttavat omaelämäkerrallisia muistikuviamme. Muistot voivat myös hävitä tietoisuudesta ja kadonneita muistoja voidaan tietyissä olosuhteissa palauttaa.

 

Kyky muistaa ja muistella vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme. Vaikeatkin kokemukset, jotka ovat tulleet käsitellyiksi siten, että niistä on syntynyt emotionaalisesti ehjä muistikuva, ovat elämää rikastuttavia. Isäni eli hyvin vanhaksi ja menetti lopuksi hiljalleen näkönsä. Viimeisinä vuosinaan hän istui usein silmät suljettuina, mietteisiinsä vaipuneena. Kerran kysyin, mitä hän mietti. "Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa", hän vastasi. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun asti". (Helena Pihko, professori, emerita. Helsingin yliopisto 2018, lääkäriseura Duodecim)

 

Tähän ei minulla ole mitään lisättävää tai pois otettavaa. Itsekin olen huomannut, että joskus todellakin sitä tulee "seurustelleeksi" lapsuuden ihmisten kanssa. Tai ainakin toisinaan pohdin, että missähän tämä tai tuo ihminen on nyt, miltä hän näyttää ja tuntisinko hänet jos tulee äkkiä jossain vastaan? Niin, ja tuntisiko hän minut?

 

Raija Westergård

 

 

 

Kulttuurihyvinvointia kaikille

1. marras, 2018 

 

Pirkanmaalle on valmistunut osana terveyden edistämistyötä ensimmäinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma. Suunnitelmassa linjataan, että jokaisella pirkanmaalaisella tulisi olla mahdollisuus osallistua taiteeseen ja kulttuuriin vähintään 100 minuutin ajan viikossa. Samoin suunnitelman tavoitteena on lisätä taiteen ja kulttuurin käyttöä osana sosiaali- ja terveydenhuollon hoito- ja asiakastyötä. Suunnitelma pohjautuu tutkimusnäyttöön, jonka mukaan taiteen ja kulttuurin äärellä oleminen tukee merkittävästi väestöryhmien hyvinvointia. Esimerkiksi syövän hoidossa kuvataiteella ja musiikilla on todettu olevan ahdistusta, masennusta ja hoidon sivuvaikutuksia lieventäviä vaikutuksia.

 

Taideinterventioilla on tutkimusten mukaan myönteisiä vaikutuksia myös potilaan kokemaan mukavuuteen, kehon stressihormonipitoisuuden pienenemiseen ja verenpaineeseen lääketieteellisissä potilaille stressiä tuottavissa toimenpiteissä. Musiikilla taas on tutkittuja vaikutuksia sydänpotilaiden elintoimintojen tasoihin, kuten verenpaineeseen, sykkeeseen ja sydänlihaksen hapentarpeeseen. Musiikin on myös todettu vähentävän leikkauksen jälkeisen kipulääkityksen tarvetta (Nina Airisto, Mediauutiset 6/2017)

 

Pirkanmaan alueellinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma valmistui jo vuosi sitten keväällä, ja siinä on mielestäni mielenkiintoista se, miten kulttuurin avulla voidaan kaventaa eriarvoisuutta, toteuttaa yhdenvertaisuutta ja kulttuurin keinoin voidaan lievittää monia aikamme ongelmia, jotka varsinkin ikääntyvillä kulminoituu yksinäisyyteen ja sitä kautta arvottomuuden kokemuksiin: " Kulttuurihyvinvoinnin arvopohja perustuu yhdenvertaisuuden toteutumiseen yhteiskunnassa ja ihmisten mahdollisuuksiin tulla hyväksytyksi ja näkyväksi omassa elinpiirissään ja yhteiskunnassa omana itsenään. Monimuotoiset kulttuurihyvinvointipalvelut tukevat kaikkien väestöryhmien yhdenvertaista toimijuutta ja osallisuutta. Tukea palveluiden suunnitteluun antavat monet valtakunnalliset ohjelmat sekä tutkimustieto kulttuurin ja taiteen vaikutuksista hyvinvointiin". (Pirkanmaan alueellinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma 2017).

 

Siispä ensi viikolla kaikki nauttimaan kulttuurista eri muodoissaan, ja vähintään 100 minuuttia, joka ei ole suuri määrä. Tervetuloa Aurinkorinteen Kulttuuriklubille.

 

 

Raija Westergård

 

 

 

 

 

Pirkanmaa: 100 miljoonaa euroa

25. loka, 2018

 

Tämän päivän Aamulehdessä on todella pysäyttävä artikkeli siitä, miten paljon maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelu on tullut tähän mennessä maksamaan. Ja siis kyseessä on vasta uudistuksen valmistelu. Niin, vuodesta 2016 alkaen 100 miljoonaa euroa ja tämä on vain Pirkanmaan osuus! Ja lisää rahaa tarvitaan Pirkanmaan maakuntauudistuksen muutosjohtaja Jukka Alasentien mukaan ict-järjestelmiin noin 20-30 miljoonaa vuoteen 2021 mennessä.

 

En oikeastaan enää tiedä, mitä sotesta ja maakuntauudistuksesta ajattelisin. Tai tiedänhän minä. Olen ollut jo vuosia varsin sotekriittinen ja nämä uutiset vaan vahvistaa sitä. Ja kuten aiemmin olen kirjoittanut, millainen olisi hintalappu, jos uudistushankkeita yms. tarkasteltaisiin esimerkiksi 2000-luvun alusta alkaen? Ehkä on parempi ettei ajattele menneisyyttä tässä kohtaa.

 

"Pirkanmaalla uudistuksen parissa työskentelee eri organisaatioissa, kuten kunnissa, noin 1 500 ihmistä. He osallistuvat erilaisiin työryhmiin, kokouksiin ja selvityksiin. Pirkanmaan liiton palkkalistoilla maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelussa on nyt 60 henkilöä. Koko maassa uudistuksen kimpussa on Alasentien mukaan noin 15 000 henkilöä. Hän esitti hiljattain Radio Sunin haastattelussa, että maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelussa on palanut rahaa kaikkiaan noin kaksi miljardia euroa.

 

Alasentie toteaa mittakaavan kuvaavan, että kyse ei ole mistään pienestä harjoituksesta. Eikö sama summa olisi kulunut joka tapauksessa palkkamenoihin ilman uudistuksen valmistelua? –Kyllä, mutta aikaa ja rahaa olisi voitu käyttää johonkin muuhun, Alasentie sanoo. Hän myöntää, että uudistuksen parissa työskenteleviä hieman turhauttaa hankkeen hidas eteneminen, kun on nähtävissä, että uudistus "luo mahdollisuuden tuottaa hyviä palveluja". Uudistuksen valmisteluun lähdettiin, vaikka lait eivät olleet valmiina. –Otettiin riski, ja nyt vähän näyttää, että riski realisoituu. Jos jatketaan, niin porukassa on sellainen fiilis, ettei haluta samanlaiseen tilanteeseen toista kertaa." (Aamulehti 25.10-18)

 

Nyt jo tiedetään, että uudistus lykkääntyy, eteen on tullut moninaisia ongelmia ja myös aiemmin tälle syksylle kaavailtu Maakuntavaali on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Tätä kautta myös epävarmuus sekä asiakkaiden että henkilöstön kesken on lisääntynyt ja epävarmuus kasvaa kaiken aikaa. Epavarmuutta ei niinkään tuota palveluiden saatavuus ja hinta vaan sen monimutkaisuus. Ainakin ikäihmiset tuntuvat olevan uudistuksen suhteen "pihalla kuin lintulauta" - kuten eräs asiakas joku päivä kertoi.

 

Edellä mainittujen uudistusten suhteen tuntuu ettei enää kukaan tiedä lopullista maalia. Se vaan tiedetään, että vielä ei olla edes loppusuoralla, tuskin edes viimeisellä kierroksella urheilutermeillä ajatellen. Vaikkakin noin 15 000 ihmistä ympäri Suomen paiskii töitä kaiken aikaa, ja samanaikaisesti tietysti rahaa ”palaa” samassa suhteessa. Miten tällaiseen tilanteeseen on oikeastaan päädytty?

 

 

Raija Westergård

 

 

 

Köyhyyden kasvot

 

18.10.2018

 

Eilen keskiviikkona 17.10 oli Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi. Suomessa päivää vietettiin Asunnottomien yö-tapahtuman merkeissä, joita tapahtumia järjestettiin ympäri maata. Partioaitta oli kerännyt kansalaiskeräysellä 10 000 takkia, joita jaettiin ko. päivänä asunnottomille kautta maan.

 

ARA (Asumisen rahoitus ja kehittämisrahasto) julkaisi 5.3.2018 selvityksen viime vuoden asunnottomuustilanteesta Suomessa. Vuotuisessa selvityksessä kerätään asunnottomuustietoja kunnilta poikkileikaushetkeltä 15. marraskuuta. Asunnottomia oli 7112, joka on 331 vähemmän kuin vuonna 2016. Yksineläviä oli 6615 ja perheellisiä 497.

 

Asunnottomien kokonaismäärä on laskenut vuodesta 2012, ja pitkäaikaisasunnomuus on laskenut kymmenen vuoden ajan. Tämä on hieno saavutus ja kansainvälisesti poikkeuksellista. Nuorten (alle 25-vuotiaiden) asunnottomien määrä kasvoi 186 henkilöllä. Heistä 100 oli Helsingissä ja 37 Turussa. Tämän vuoden kasvu on poikkeus useita vuosia jatkuneeseen laskevaan trendiin. Tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asuvien määrä kasvoi 73 henkilöllä. Asunnottomia perheitä oli 214, joka on 111 vähemmän kuin vuonna 2016.

 

Entä sitten köyhyys (ja asunnottomuus sekä muut köyhyydestä johtuvat ongelmat) maailmassa? Äärimmäisessä köyhyydessä elää edelleen yli 760 miljoonaa ihmistä. Maailmanpankin mukaan noin 10,7 prosenttia maailman väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä, alle 1,90 dollarin päiväbudjetilla. Nämä ovat käsittämättömiä lukuja, mutta totta.

 

Aurinkorinteen Teehuoneella keskustellaan päivittäin monista asioista ja tietenkin aina päivän aiheista. Myös köyhyydestä ja asunnottomuudesta keskusteltiin. Yksi asiakas kertoi, miten kerää tyhjiä muovipulloja tienposkesta ja palauttaa ne kauppaan ja kertoi saavansa osakseen joskus pitkiä katseita. Että joku kai ajattelee, että "onko tuokin niin köyhä, että täytyy kerätä pulloja". Kertoi ettei kerää pulloja köyhyyttään, vaan haluaa pitää kadun varret siistinä ja voi vaikka lahjoittaa pullorahat hyväntekeväisyyteen, jos niin haluaa.

 

Minusta on hieno piirre, että ihmiset ajattelevat ympäristöä, ihmisiä, yhteisöllistä hyvinvointia. Eikä todellakaan ajattele sitä, mitä muut tästä toiminnasta ajattelevat.

 

Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman. (Tuntematon)

 

 

Raija Westergård

 

 

----------------------

Tukiryhmää perustamaan

15.10.2018:

 

Todella hienoa, että niin moni on kannustamassa valintaani eduskuntaan. Nyt lähipäivien asiana onkin perustaa tukiryhmä ja pankkitili, jonne halukkaat voivat lahjoittaa rahaa, joka tietysti menee lähinnä vaalimainontaan. Itse en ole näitä edes ehtinyt ajatella, mutta onneksi on nopeasti ajattelevia ja toimivia nuoria ihmisiä ympärillä, jotka osaavat nämä hommat hoitaa viimeisen päälle.

 

Kirjoitan tänne aina tilannetietoa liittyen ehdokkuuteen ja vähän muutakin juttua, joka sattuu koskettamaan sielua juuri sanotulla hetkellä. Nykypäivänä tiedottaminen on tullut todella nopeasti ja tiedotteisiin on myöskin reagoitava nopeasti. Äkkiä tilanne onkin ohi, jos alkaa asioita liian pitkään miettimään ja hautomaan. 

 

 

ehdokas Raija Westergård

 

 

--------------

 

 

 

 

"Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon"

11. loka, 2018   

 

Tänään harmittelin kun en ehtinyt Hämeenkyrön kirjaston Lukupiiriin, jossa olisi ollut varsin mielenkiintoinen aihe. Nimittäin Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan (1934 - 2018) teos Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava (Vastapaino 2016).

 

En siis ehtinyt Lukupiiriin, mutta Eskolan teos kuitenkin jäi pyörimään ajatuksiini ja tiesin, että minun täytyy kirjoittaa hänestä. Ja miksen kirjoittaisi juurikin vanhuudesta ja juuri nyt, Vanhustenviikolla? En ole vielä lukenut ko. Eskolan teosta, mutta Eskolasta itsestään löytyy paljon kiinnostavaa tekstiä ja kiinnostava oli mieskin. Itse muistan hänet eräistä takavuosien telkkarin keskusteluohjelmista, joissa hän oli todella taitava sanankäyttäjä. Hän oli loistava sosiaalipsykologian uudistaja, opettaja, neuvonantaja oppilailleen sekä tietokirjailija, joka julkaisi elinaikanaan mittavan kokoelman pääasiassa omaan alaansa liittyviä teoksia.

 

ET-lehden haastattelussa noin pari vuotta sitten Eskola kehottaa: Poimi jokainen päivä ja anna vanhuuden roihuta! Samaan aikaan hän tarkkailee itseään, kipujaan, raihnaisuuttaan ja kapenevaa reviiriään. Ja kuitenkin samalla virkahtaa, että "tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus".

 

Moni vanhus tai vanheneva kantaa turhaa huolta ja häpeilee, kun muisti ei enää pelaa kuten ennen. Eskolalla on siihen hyvä neuvo: – Ihan turhaa! Maailma on niin täynnä tarpeetonta tietoa, että suuren osan siitä voi sivuuttaa ilman suurempaa vahinkoa. Tähän lisään, että tämä on aivan totta. Nykyään on todella liikaa informaatiomassaa liikkeellä joka tuutista ettei ihan joka tietoon ja "tietoon" voi mitenkään tarttua ajatuksen kanssa.

 

Eskola myöntää viihtyneensä ravintoloissa ja viinilasin ääressä paljonkin. – Elämäni ei ole ollut erityisen terveellistä, mutta katumaan en rupea. Jos jokin nykyinen vaivani on seurausta elämän nautinnoista, kyllä se on sitten ollut sen väärti. Jos jossain on vanhuuden viisautta, niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan. – Joskus menen torille, kun myyjät ovat jo poistuneet, ja istahdan tukevalle toripöydälle. Paljon käytetty latinankielinen ilmaus carpe diem suomennetaan usein ’tartu hetkeen’.

Sananmukaisesti se tarkoittaa kuitenkin ’poimi päivä’. (lähde: ET-lehti 15/2016).

 

–En halua jättää maan päälle mitään jälkiä. Vasta kun tunnen tuon katoavaisuuden, voin nähdä tämän maailman niin kuin virren alkusäe "Maa on niin kaunis". (Antti Eskola)

 

 

Raija Westergård

 

 

 

Vanhustenviikko - ikäpolvista ja ihmisyydestä...                                                   4. loka, 2018  

 

 

Ensi viikolla 10 - 14.10 vietetään valtakunnallista Vanhustenviikkoa ja meillä Aurinkorinteellä myös maanantaista perjantaihin, jolloin tarjoamme monipuolista ohjelmaa koko viikon. Vanhusneuvosto ja Rönsy Ry. ovat mukana menossa samoin kuin kirkko- ja kunnanvaltuuston edustajia, jotka on haastettu mukaan torstain 11.10 "Vie vanhus ulos" -kampanjaan. Päivä päättyy yhteiseen hartaushetkeen klo 13.15 Anu Mätäsniemen johdolla.

 

Keskiviikkona 10.10 - jolloin on myös Aleksis Kiven päivä - on Aurinkorinteen runouden päivä ja silloin julkaistaan postuumisti Rakel Vesan toinen runokirja Kohtaamisia. Tämä tilaisuus alkaa klo 12.30 ja paikalla silloin kirjan tuottaja/toimittaja Arja Viitasaari. Runon ystäviä mukana myös Inkeri Sutinen ja Airi Rönberg, jotka lausuvat lopuksi myös Aleksis Kiven runoja.

 

Perjantaina 12.10 klo 10 alkaen onkin sitten vanhustenviikon huipennus, jolloin on vanhusneuvoston ja Rönsy Ry.n tuottamaa ohjelmaa (vanhusneuvoston puheenjohtaja Jussi Niinenmaa esittäytyy ja kertoo mm. neuvoston toiminnasta, lisäksi tietovisailua ja Onnenpyörä, jossa on palkintoina suukkoja). Klo 12.30 ajankohtaisen puheenvuoron käyttää muutosagentti Anu Kallio I & O-hankkeesta. Lopuksi on +60 disco asianmukaisine "härpäkkeineen". Biisilista laadittu 1980-luvun discohiteistä.

 

Kirjailija Leena Krohn kirjoittaa mielenkiintoisesti Neljän polven treffit-kampanjan kummina. Tämäkin kampanja liittyy vanhustenviikon teemaan: "Maksamme velkamme edellisille sukupolville hoivaamalla uutta. Samalla ruokimme myös lasta sisimmässämme, sitä, mikä meissä on arinta ja haavoittuvaisinta, sitä itseä, joka on aina avoin, joka oppii, leikkii ja tutkii. Ilman yhteyttä pienokaiseen, myös omassa itsessämme, kadottaisimme uudistumisen kyvyn. Ilman yhteyttä nuoruuteen vanhuus kivettäisi tai mädättäisi meidät.

 

Ilman yhteyttä vanhuuteen emme ymmärtäisi kokemusta emmekä katoavaisuutta. Kukin vuorollaan. Aika vaihtaa sijamme. Jokainen on ollut ensimmäinen ja tulee olemaan viimeinen. Jokainen joutuu vuorollaan olemaan avuton lapsi ja voimaton vanhus. Ne, jotka elävät voimansa vuosia, joutuvat auttamaan sekä niitä, joilla ei vielä ole voimaa, että niitä, joilta se on jo kadonnut. Kuolema on vanhan viimeinen lahja uusille sukupolville. Hyvästellessämme hänet tervehdimme samalla tulevaa.

 

Vanhassa näemme tulevaisuutemme, katoavaisuuden. Lapsessa sen, mitä kerran olimme, mutta myös sen, mikä on katoamatonta."

 

 

Raija Westergård

 

 

 

27. syys, 2018

Kuten tiedätte, hyvät lukijat, Aurinkorinteen päivään mahtuu monia erilaisia toimintoja kuntosaliharjoittelusta hyvinvointipalveluihin ja kulttuuriohjelmiin. Meillä on myös Teehuone, jota pääasiassa hoidan itse aamupäivisin ja tarjoan teetä ilolla kaikille halukkaille, sekä asiakkaille että satunnaisille kävijöille ja ohikulkijoille.

Teelaadut vaihtelevat Himalajan alarinteiltä poimituista teelehdistä egyptiläiseen teehen ja on myös jotain siltä väliltä. Haudutan teelehdet huolellisesti asianmukaisessa teepannussa ja lisään valmiiseen juomaan hivenen hunajaa - ja sitten nautitaan yhdessä hyvässä seurassa mielenkiintoisen keskustelun lomassa.

Niin, teehetki vanhusten kanssa Aurinkorinteellä on paljon muutakin kuin vain "joku juoma kupissa". Lämmin tee nimittäin edesauttaa keskustelun syntymistä, ja juuri leppoisa jutustelu onkin meidän asiakkaille tärkeää: jutun aiheet eivät saa olla liian yleviä, hienoja tai muuten käsittämättömiä (kuten monet nykyajan aiheet voivat olla varsinkin jos liittyvät digiaikaan ja -sanastoon) vaan on pysyttävä arjen asioissa ja menneen maailman mielenmaisemissa. 

Tänään keskusteltiin mm. siitä, kun muovi tuli Suomen markkinoille: "ja kun maitokin myytiin muovipussissa ja sitten niistä tyhjentyneistä pusseista leikattiin nauhaa, josta virkattiin mattoja". Puhuttiin myös merten saastumisesta, kun muovijäte tuhoaa kaloja ja lintuja... Ja kestoaihe tietysti on kaikki vanhenemiseen liittyvä - kun kesä kääntyy. Itse luin muutamia vuosia sitten kyseisen Merete Mazzarellan kirjoittaman teoksen Kun kesä kääntyy - vanhenemisen taidosta (2001)  ja aionkin palata teokseen jonain päivänä teehuonekeskustelussa: 

Mazzarella on kirjoittanut Kun kesä kääntyy-teoksensa ollessaan viisikymppinen, jolloin hänellä on jo elettyä elämää takanaan, mutta vielä paljon koettavanaan. Esseemäisessä teoksessan hän pohtii paitsi omia kokemuksiaan vanhenemisesta, myös yhteiskunnan suhtautumista vanhuksiin ja ikääntyneisiin sekä - kirjallisuudentutkija kun on - sitä, miten vanhenemista on käsitelty kirjallisuudessa.

Euroopan valtioista Suomessa vanhusten määrä kasvaa nopeammin kuin muualla, joten siinä mielessä tämä kirja on ajankohtainen mietelmä siitä, millaisessa yhteiskunnassa nykyiset ja tulevat vanhuksemme elävät. Mazzarella esittää tarkkanäköisiä huomioita kanssaihmisistään, sanomalehtikirjoituksista ja omista kokemuksistaan. 

 

"Oi jumalani, kun ihminen ostaa kirjan, hän ei osta vain kiloa paperia, painomustetta ja liimaa - hän ostaa kokonaan uuden elämän. Rakkauden, ystävyyden, huumorin ja laivat öisellä merellä - yhdessä ainoassa kirjassa on kaikki, taivas ja maa."- Christopher Morley

 

Raija Westergård

 

 

 

 

20. syys, 2018

Nykyään lähes vaivaan kuin vaivaan on kehitetty lääke. Ja jos ei ole, sellainen kehitetään äkkiä jossain päin maailman lääkefirmojen laboratorioita. Onhan kyseessä taloudellinen voitto ja voiton maksimointi, ihmisen hädällä ja hyväuskoisuudella kun on tehty rahaa maailman sivu. Itse muistan omasta lapsuudestani huijarin, joka kulki tuon ajan syrjäisellä maaseudulla "parantamassa" sairaita eläimiä. Konstit olivat sangen arveluttavia ja rohdot myös, mutta aina joku meni tämän "eläinlääkärin" ansaan. Rahat meni, mutta eläin sairasti edelleen, kunnes se jouduttiin myymään (jos ehdittiin) teurastamolle tai hautaamaan joutomaalle suulin taakse. 

Aurinkorinteellä keskustellaan silloin tällöin lääkkeistä, tottakai, onhan kyseessä iäkkäät ihmiset, joille usein on määrätty erilaisia lääkkeitä. Itsellänikin on lääkkeistä jonkinlainen kokemus, joten tiedän kyllä mistä on kyse. Professori - emerita - Sirkka-Liisa Kivelä on paljon puhunut julkisuudessa siitä, miten lääkkeitä määrätään aivan liikaa ja varsinkin iäkkäille ihmisille: "Vanhuksia hoidetaan liikaa psyykelääkkeillä ja heidät diagnostisoidaan esimerkiksi dementikoiksi väärin perustein. Tavallisilta lääkäreiltä puuttuu tyystin vanhustenhoidon erikoisosaaminen, sillä 1990-luvun lama lopetti sen koulutuksen. Eikä sitä ole palautettu. Sirkka-Liisa Kivelä vaatii nyt vanhusten hoitoon paitsi tiedon lisäämistä myös asennemuutosta ja konkreettisia toimia. Juuri perustetulle vanhusten etuja valvovalle järjestölle riittää töitä."

Kivelä jatkaa:”Tärkeintä on, että vanhusta kohdellaan ihmisenä, vaikka tämä olisi dementoitunut. Että hän saa tarvitsemaansa hoitoa ja voi elää läheistensä kanssa. Palvelutalo on hyvä ratkaisu, jos se on kodinomainen, tarjoaa vanhukselle yksityisyyttä, eivätkä omaiset ja ystävät tätä unohda.”

Kaikilla ei ole kuitenkaan omaisia – eikä aina ystäviäkään. Tässä auttaa ystäväpalvelu tai paikka, esimerkiksi kortteliklubi, jonne iäkäs haetaan. Jossa on musiikkia, ruokaa ja pelejä, askartelua, jumppaa, huumoria – ja muita ihmisiä. Yhteisöllisyys on tärkeää. Samoin muistelu, sillä sen avulla vanhus järjestää elettyä elämäänsä. Muistia voi herätellä vanhojen valo- ja elokuvien, työkalujen, kirjojen ja laulun asein. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella vanhusta, vaikka tämä satuilisi. ”Muistelu on yhtä tehokasta kuin lääkkeet”, Sirkka-Liisa Kivelä toteaa, mutta muistuttaa että myös nykytapahtumien seuraaminen ehkäisee syrjäytymistä. Ja toivoo, että Yle lukisi uutisensa hieman hitaammin, jotta myös hänen 95-vuotias isänsä ehtisi mukaan. 

Tuntuu kuin Sirkka-Liisa Kivelä edellä puhuisi juurikin meidän Aurinkorinteestä, sillä juuri nuo hänen mainitsemansa elementit ovat kaikki käytössä Aurinkorinteellä ja ne ovat myös voimavara monen ikäihmisen ja ikääntyvän arjessa. Vaikka lääkkeet ovatkin monelle välttämättömyys, niiden rinnalla pitää muistaa kaikki muu, joka tuottaa itselle iloa ja hyvää oloa, kuten Aurinkorinteen monet palvelut sekä kulttuuriohjelmisto kokonaisuudessaan. Ainakin asiakkaiden antama suora palaute on puhunut sen puolesta, että olemme oikealla tiellä matkalla kohti vielä parempaa...  

"Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on puhua taiteesta. Sen äärettömyys käy yhä valtavammaksi, se on ikuinen arvoitus." - Jean Sibelius 

 

 

Raija Westergård

 

 

 

 

13. syys, 2018

 

Ensi viikolla vietetään kansallista Muistiviikkoa, jonka teemana on "Tee muistiystävällisiä tekoja". Varmasti tunnemme monia muistisairaita ihmisiä lähipiiristämme, ihmisiä, joille tämä päivä on kadonnut kuin sakeaan usvaan, samoin eilinenkin, mutta lapsuuden aika saattaa olla muistikuvissa erittäin kirkkaana. Muistisairaan mielessä (ja mielestä) äiti ja isä ovat edelleen elossa, vaikka itselläkin jo saattaa olla ikää 80-90 vuotta. Samoin moni muu asia lapsuudesta on hyvin selkeää, Kekkonen edelleen presidenttinä ja kotiin pitäisi päästä, siis juurikin sinne lapsuuden kotiin. 

Vanhat valokuvat ovat muistisairaalle kuin ikkuna menneisyyteen, koska aika ja ajantaju on muuttunut käsittämättömäksi. Omaiset ovat usein varsin ymmällään sairauden edetessä. Kirjailija, kuvataiteilija ja taideterapeutti Nelly Jurvéliuksen teos Muisti katoaa - kuvat jäävät on omaisen näkökulma dementoituneeseen äitiin: "Tilanne on molemmille osapuolille hauras ja herkkä, vanhemman ja lapsen roolit kääntyvät elämässä ikään kuin ympäri. Vanhempi taantuu, ja sairauden myötä saattaa hänen persoonallisuutensakin alkaa pikku hiljaa muuttua. Nelly Jurvélius on työstänyt tätä kirjaa yhdessä dementoituneen äitinsä kanssa. Sen sijaan, että he olisivat tapaamisillaan tyytyneet juomaan vain kupillisen kahvia, he ovatkin alkaneet kirjoittaa äidin elämään liittyviä tarinoita sekä keräämään valokuvia tämän elämän varrelta. Lopputuloksena muisteluterapian avulla on syntynyt viehättävä kertomus, jossa sivutaan myös Suomen itsenäistymisen historiaa ja käännekohtia".

Kirjailija John Irving on sanonut: "Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut." Muisti kun ei alistu tahtoomme. Se on altis vääristymille, se palauttaa mieleemme asioita, joita emme haluaisi enää muistaa, mutta se, minkä haluaisimme muistaa, pysyykin pimennossa. Tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa muistiin ja muistoihin. Mitä me todella muistamme tai haluamme muistaa, muistaako muisti minut? 

Aurinkorinteellä on koko Muistiviikon 17 - 21.9 välillä runsaasti muistiaiheisia tapahtumia: esittelyjä, maistiaisia, aivojumppaa, pelejä, muistihoitaja vierailee, Muistikahvila aloittaa kesätauon jälkeen jne. Seuraa ilmoittelua Facebookissa, Menoinfossa ja tämän sivun yläpalkissa Ohjelmaopas-osiossa. Muistiviikon ohjelma myös UutisOivassa 13.9-lehdessä.  

Kun autamme toisia, 
autamme myös itseämme, 
sillä mitä tahansa hyvää annammekin, 
se kiertää täyden ympyrän 
ja palaa takaisin meille. (Flora Edwards)  


Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

6. syys, 2018

Tänä vuonna juhlimme eurooppalaista kulttuuriperintöä. Vuoden teema on otsikon mukaisesti: Kun mennyt kohtaa tulevan... Kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden tarkoituksena on, että yhä useampi kansalainen tutustuisi Euroopan kulttuuriperintöön ja kiinnostuisi siitä. Tämän myötä tunne kuulumisesta yhteiseen Eurooppaan vahvistuisi. 

"Ihmisten olisi päästävä tiiviimpään yhteyteen kulttuuriperintönsä kanssa. Siksi teemavuoden aikana järjestetään lukuisia tapahtumia ja pannaan vireille monenlaisia hankkeita eri puolilla Eurooppaa. Kulttuuriperintö on osa identiteettiämme ja jokapäiväistä elämäämme. Se ympäröi meitä Euroopan kaupungeissa, luonnonmaisemissa ja arkeologisissa kohteissa. Kulttuuriperintö ei ole vain kirjallisuutta, taidetta ja veistoksia. Se on myös kädentaitoja, jotka olemme oppineet esivanhemmiltamme, tai tarinoita, joita kerromme omille lapsillemme. Kun nautimme herkullista ruokaa mukavassa seurassa, kyse on kulttuuriperinnöstä. Tai kun katsomme elokuvaa ja tunnistamme siinä itsemme." (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)

Sauna on osa ainakin meidän suomalaisten kulttuuriperintöä. Myös meillä Aurinkorinteellä sauna on edelleen erittäin tärkeä asiakkaille, vaikka saunojien joukko onkin ollut viime aikoina vähenemään päin. Monet kertovat, että käyvät mielellään kotona saunassa ja tulevat Aurinkorinteelle muista syistä eli kuntosalille, muihin hyvinvointipalveluihin (kampaaja, hieronta, jalkahoito) ja ruokailemaan ja nauttimaan Kulttuuriklubin annista. 
 

"Kulttuuriperinnöllä on universaali merkitys yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnille. On tärkeää säilyttää kulttuuriperintö ja siirtää se tuleville sukupolville. Joku voisi ajatella, että kulttuuriperintö on jotain aikansa elänyttä ja paikalleen jämähtänyttä. Näin ei kuitenkaan ole. Kulttuuriperintö kehittyy, kun ihmiset ottavat sen haltuunsa ja alkavat työstää sitä. Sitä paitsi Euroopan kulttuuriperinnöllä on suuri merkitys, kun rakennamme maanosamme tulevaisuutta. Tämä on yksi syy siihen, miksi teemavuoden aikana pyritään tavoittamaan erityisesti nuoria ihmisiä." (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)

Omalta osaltani voin kertoa, että ainakin yritän siirtää kulttuuriperintöä tuleville sukupolville myös Aurinkorinteen osalta. Nimittäin olen näinä vuosina ottanut satoja, ellen jo tuhansia kuvia, samoin videoita, digitoinut vanhoja materiaaleja jne. Kuvia voi katsella mm. täältä kotisivuilta, ja nyt onnistuin (kiitos vinkistä Heikki K-V.) yhdistämään kymmeniä Kulttuuriklubilla kuvaamiani videonpätkiä yhdeksi kokonaiseksi aineistoksi, jota voi katsoa Youtuben kautta. Vielä tämä aineisto ei ole julkinen, koska minun täytyy kysyä julkaisuun lupaa videoilla esiintyjiltä jne.

"Kun vaalimme kulttuuriperintöämme, saatamme havaita, kuinka monia erilaisia kulttuuriperinnön muotoja Euroopassa on. Tämän havainnon jälkeen voimme aloittaa kulttuurien välisen keskustelun siitä, mikä meitä yhdistää. Ei varmaankaan ole parempaa tapaa rikastuttaa elämäänsä kuin opetella tuntemaan omaa ja muiden ihmisten kulttuuriperintöä. Siis kaikkea sitä, jonka vuoksi me olemme me. Kulttuuriperinnön ei saa antaa pilaantua, rapistua tai tuhoutua. Siksi vuonna 2018 Eurooppa juhlistaa kulttuuriperintöään ja pohtii, miten se säilytetään." (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

 

 

 
30. elo, 2018

Aurinkorinteen ikkunoista avautuu huikea maisema kohti Raipalan taloa ja sen peltomaisemia. Asiakkaat ja muut vierailijat, jotka tulevat Aurinkorinteelle ensimmäistä kertaa usein pysähtyvät juuri tuon maiseman äärelle.  -Tällaista maisemaa ei ole missään, sanoi kerran yksi asiakas ja hän on siinä täysin oikeassa. Tuolloin oli alkukesä, luonto vihreimmillään ja pellolla hevoset käyskentelemässä vailla kiireen kierää. Tuokiokuva olisi voinut olla nykyhetken sijasta mistä tahansa ajasta. Onko ajalla mitään merkitystä, loppuviimeksi?

Oheisessa kuvassa näkyy myös taustalla Raipalan talo ja kuvassa päiväosaston asiakkaita. Kuvan on ottanut Hilkka Tomperi (silloisen päiväosaston perustaja) 1990-luvun alkuvuosilta ja kuvauspaikka sijaitsi nykyisen Veteraanitalon paikalla. Tänä päivänä Aurinkorinteeltä avautuu täsmälleen sama maisema, mikään ei siis ole maisemassa oleellisesti muuttunut noin 30.ssä vuodessa.

Katso täältä kuvia ja tunnelmia silloisen päiväosaston elämästä ja nykyisen Aurinkorinteen rakennusvaiheista ym: http://paivaosastonaikaa.simplesite.com/ 

Mari Ikonen kirjoittaa Aarre-lehdessä muutama vuosi sitten, että ihmisen mielimaisema löytyy aina läheltä. Maisemia kuvataan ja jaetaan paljon sosiaalisessa mediassa. Kuka kuvaa ja jakaa Kolia, Lapin tuntureita, Kuusamon koskia tai Saaristomerta, kuitenkin ihmisen lähimaisema, päivittäin näkyvä kuva merkitsee paljon enemmän. Ikonen kirjoittaa, että kauneus on katsojan geeneissä, esteettinen silmä periytyy ihmislajin savannimenneisyydestä. Arvostamme paikkoja, jotka tarjoavat elämisen edellytyksiä kuten virtaavaa vettä. Kun näemme kauas, voimme paremmin ennakoida vaaroja. Jos takanamme on puita, ne tarjoavat suojapaikkoja saalistajilta. 

Näin varmasti onkin, ehkäpä useimmat meistä haluavat asumaan lähelle metsää ellei aivan metsän keskelle turvaan saalistajilta. Nykypäivänä tosin on vaikea tunnistaa "saalistajia", harvemmin ne ovat kuitenkaan eläimiä.

Hämeenkyrön maisemia on hienosti kuvannut nobelistimme F. E. Sillanpää. Mutta toinenkin paikkakunnalla asunut kirjalija arvosti maisemia: Hämeenkyrö on kuin postikortti - ainakin mikäli on kirjailija Väinö Linnaan uskomista. Linna omisti aikoinaan tilan Hämeenkyrön Käkisaaresta. Tarina kertoo, että Linna oli "ostosmatkalla" Hämeenkyrössä yhdessä Jaakko Syrjän kanssa. Hän oli kummastellut Käkisaaren rakennuksen korkeaa hintaa. Kaupat oli kuitenkin tehty, sillä Linna oli järvelle katsoessaan tokaissut, että maksaa ylimääräisen osan "postikortista" eli maisemasta, joka talosta näkyi kohti järveä.

Niin, osaammeko me itse arvostaa Hämeenkyrön ainutlaatuisia maisemia? Onko "postikortista" tullut liian tuttu, arkinen, aina läsnäoleva? Voin vakuuttaa, että ainakin Aurinkorinteellä maisemaa arvostetaan ja ihaillaan joka päivä, tänäänkin, syksyn kynnyksellä ruskeaa kohti kääntyvää maisemaa katsotaan ja havainnoidaan vuodenaikojen vaihtelut, lintujen alkava muuttoparveilu, puintia odottavat pellot... Niin kaunis on maa.

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 
23. elo, 2018

Luin uusimmasta Kuntalehdestä 22.8 -18  varsin mielenkiintoisen artikkelin. Tulevaisuudentutkija Ilkka Halava on kolunnut puolet Suomen kunnista. Hän ei usko pienten paikkakuntien häviävän, vaikka esimerkiksi kaupat suljettaisiin. 

Halava miettii nyt työkseen etenkin työtä. Elämme aikaa, jolloin ihminen lakkaa viemästä koneelta töitä, on hänen yksi keskeisistä viesteistään. – Varsinkin yli viisikymppiset hokevat toisilleen, että koneet vievät meidän työt, vaikka me olemme vieneet koneilta työt. Nyt koneet ottavat pikkuisen niitä takaisin, kun saavat älyä lisää.

Kun sellainen osa ihmisten työtä, joka on koneiden imitaatiota eli jäljittelyä, häviää, koulussa ei pitäisi enää opetella koneiden imitoimista, hän painottaa. – Koneiden imitaatio on jotain yksinkertaista, yksitoikkoista ja ennalta määrättyä, joka päättyy aina vaihtoehtoon A, B tai C. Tai sitten sitä, että tarkastetaan lomakkeita työksemme. Sellainen on työtä, jota ei pidä tehdä.

Tällaisesta työstä hänellä on lukuisia esimerkkejä. – Esimerkiksi jos joku tuijottaa liikennettä tai sitä, että onko jollain kalliolla eläimiä, sen kone tekee paljon paremmin. Mitä sitten jää, kun tällainen työ poistuu? – Se, että ihmiset tekevät kaiken uniikisti – ainutlaatuisesti – inspiroidakseen toisiaan.

Minusta varsin mielenkiintoinen ja ajankohtainen tuo Halavan mainitsema asia, miten me ihmiset "imitoimme koneita". Todentotta, sitähän nykyinen työelämä suurimmaksi osaksi onkin, ja digitalisaatio on vain lisännyt tunnetta siitä, että ihminen on koneen osa, jota joku muu kuin inhimillinen järki johdattelee. Halava jatkaa: – Meidät on tarkoitettu sellaiseen työhön, joka kehittyy, monipuolistuu ja jossa ihminen on parhaimmillaan silloin, kun siinä on eri näkökulmia elämästä. Ihmisen rooli on olla artisti, ei kone.

Entä millainen voisi olla tulevaisuuden kunta? Halava on käynyt neuvomassa monia kuntia siinä, miten tulevaisuutta pitäisi rakentaa toisin kuin tähän saakka. Kuntien omaperäisyyttä pitää hänen mielestään kunnioittaa.– Organisaatioiden uniikkiutta pitää kunnioittaa samalla tavalla kuin ihmisten uniikkiutta. Samanlaista mallia ei voi liimata kaikkien päälle, vaan kunnan täytyy olla paikka, joka jää mieleen.

Nyt siis kaikki pohtimaan, miten Hämeenkyrö voisi jäädä mieleen ja miten tänne voisi muuttaa enemmän ihmisiä (veronmaksajia). 

Halava on varma siitä, että lapset kiittäisivät, jos nykypolvi ei lopetakaan kaupunkeja (kuntia), sulje kyliä tai tuhoa rakennuksia suuruuden ekonomian hengessä.Hän muistuttaa, että maailmalla kaupunkitutkijat puhuvat samasta asiasta. Tulevaisuudessa kaupunkien (kuntien) paremmuutta mitataan niiden kyvyssä luoda ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Halava puhuu myös päättäjien kyvystä tehdä tarvittaessa nopeita päätöksiä, mutta samalla ihmettelee, että miten se voisi onnistua, kun yhtä Soteakin on väännetty jo yli 20 vuotta. Tulevaisuuden ennustaminen on tietysti vaikeaa, mutta itse uskon, että Halava on ns. jäljillä, maailma kääntyy juurikin tuohon suuntaan tai ainakin se pitäisi kääntyä. Mutta se tietysti riippuu monista tekijöistä, uusista innovatiivisista johtajista ja muutoksentekijöistä. Kohta muuten on taas uudet vaalit ja uudet vallankäyttäjät astuvat framille. Muuttavatko he maailmaa oikeasti, vai väännetäänkö edelleen Sotesta vielä seuraavakin vaalikausi?

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

 

 
19. elo, 2018
 
Nuorimman tyttären englantilais-suomalaisissa häissä 18.08.18 Fiskarsissa. Kaunis morsian, komea sulhanen, aurinko paistoi, ikivanha ruukkimiljöö kauneimillaan. Ja suuria tunteita laidasta laitaan: hääiloa, haikeutta, iloa, kyyneleitä, luopumista, onnea, onnea, onnea... 
 
  
 
Apassi-intiaanien vanha avioliittorukous: 
 
 
Sade ei teitä enää kastele,
sillä olette toisillenne suojana.
Kylmyys ei teitä enää vaivaa, 
sillä lämmitätte toisianne.
Yksinäisyyttä ei enää ole,
sillä olette toisillenne elämäntovereita.
Te olette nyt kaksi ihmistä,
mutta edessänne on vain yksi elämä.
Astukaa nyt yhdessä
yhteisen elämänne päiviin.
Ja olkoon elämänne Maan päällä
hyvä ja pitkä.
 
 
 
Raija Westergård
päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne
 
 
 
 
 
12. elo, 2018

Kirjoitan tätä toipilaana, siis pääasiassa sairasvuoteelta, kuten kirjoitti aikoinaan englantilainen runoilija ja tuomiorovasti John Donne (1572 - 1631), jonka laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös erikoinen teos  "Devotions upon Emergent Occasions" vuodelta 1624. Teos - suomennettuna siis Kertomuksia sairasvuoteelta - sisältää mielenkiintoisia välähdyksiä vakavasta sairaudesta ja lääketieteen käytännöstä 1600-luvun alussa.

Donne sairastui vuonna 1623 vakavaan kuumetautiin, joka oli taudinkuvasta päätellen toisintokuume, eli hengenvaarallinen tartuntatauti. Sairautensa aikana hän pohti yhtymäkohtia ruumiillisen sairautensa ja ja hengellisen tilansa välillä.  Taudin hoitomuodot 1600-luvun Englannissa ovat varsin mielenkiintoisia: jos taudissa esiintyi esimerkiksi sekavuutta aiheuttavia höyryjä päässä, niiden poistamiseksi asetettiin potilaan jalkoja vasten tapettuja kyyhkysiä, joiden tarkoituksena oli johtaa vaaralliset höyryt pois päästä ja estää niitä aiheuttamasta kuolettavaa vahinkoa. 

Donnelta on myös jäänyt jälkipolville hienoja sitaatteja ja ns. lentäviä lauseita, kuten kuvan "Ihminen ei ole saari" sekä "älä koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle". Tätä lausetta (Kenelle kellot soivat) lainasi kirjansa nimeksi Ernest Hemingway(1899–1961). Eli alunperin lause on peräisin Donnelta.

No niin, tämä sairaudesta, onneksi oma vaivani on lähinnä vain fyysisiä kipuja tuottavaa ja vähitellen taantumassa ja elämänvoima palaamassa. Sairasvuoteella luen paljon ja viikolla sattui silmiini Kotimaa-lehden artikkeli psykiatri, politiikko ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipaleesta, joka ei 75-vuotiaana vielä aio hiljentää vauhtia. Hiljattain ilmestyi uusi kirja Mielisairaala, joka on muistelmateoksen ohella myös  sosiaalipoliittinen ja lääketieteellinen ohjelmajulistus.

Taipale kirjoitti viime helmikuussa Uusimaa-lehdessä, että "eduskunnassa ja mielisairaalassa työskentelyssä ei ollut juurikaan eroa". Taipale jatkaa: "Raamatussa mainitaan kolme tautia: lepra, epilepsia ja mielisairaus. Lepra on hävitetty maailmasta ja epilepsiasta on tullut tauti muiden sairauksien joukossa. Mielensairauksien stigma poistuu vasta, kun ne ymmärretään aivotoiminnan sairauksiksi ja potilaiden sosiaalinen asema kohennetaan muiden sairaiden tasolle."

Taipale on todella tehnyt uraauurtavaa työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tai kuten hän itse mainitsee "yhteiskunnasta syrjäänheitettyjen ihmisten" puolesta. Taipale on myös ylilääkärinä käyttänyt sumeilematta kaikki käytössään olevat varat parantaakseen potilaiden olosuhteita. Kyse on usein ollut aivan muusta kuin varsinaisesta lääkehoidosta, kuten arboretumin rakentamisesta, taidehankinnoista ja erilaisista virkistysretkistä. Niiden merkitys on ollut potilaille suuri. Taipale sanookin, että työtä lähimmäisen parhaaksi pitää tehdä intohimolla, ei setelinkuvat silmissä häämöttäen. Taipale antaa myös risut nimeltä mainiten: tällöin kyse on lääkäreistä, jotka ovat tuleet imaisseeksi liian pitkän kulauksen byrokratian ja säästämisinnon pikarista. (Kotimaa 32/2018)

 

Näissä ajatuksissa tänään, ja edelleen sairasvuoteella.

Raija Westergård

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

9. elo, 2018

Pienen tauon jälkeen kirjoitan taas. Elämä voittaa sairauden jälkeen. Olin nimittäin 11 päivää TAYSissa eli Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Säästän teidät, hyvät lukijani monimuotoisilta yksityiskohdilta, mutta sen voin kertoa, että sairaus oli äkillinen ja raju. TAYS.n ensiluokkainen ja nopea toiminta, asiantuntevat lääkärit ja hoitajat tekivät kuitenkin ihmeitä ja tässäpä taas olen, toipilaana edelleen, mutta ihan kohta täydessä  iskussa, kuten sanotaan.

Nyt en pysty kirjoittamaan enempää, on levättävä ja rentouduttava pitkästä "matkasta", josta osa on minulle edelleen kuin usvan peitossa. Kokemus oli ns. elämää suurempi ja tuottaa edelleen itselleni monia kysymyksiä. Tässä hetkessä kuitenkin on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen. Elämän tähden...

Palaan kohta uudelleen blogin äärelle. 

 

Raija Westergård

sairauslomalla vielä hetken päiväkeskus Aurinkorinteeltä

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

 

 
22. heinä, 2018

Sillanpää-oopperan ensi-ilta Myllykolussa. Taianomainen paikka ja -tunnelma jo itsessään, luonnon jumalattarien luoma amfiteatteri, miljöö vailla vertaistaan tässä ajassa. Ja kun siihen lisätään huikea Seppo Pohjolan sävellys, Panu Rajalan kirjoittama libretto,  karsimaattiset pääosien esittäjät (Helena Juntunen, Waltteri Torikka ja Sauli Tiilikainen), ohjaus (Marco Bjurström),  huikea, liikkuva, visuaalisesti hienosti suunniteltu ja toteutettu oopperakuoro, lavastukset (Osmo Rauhala), äänentoistot ym. sekä koko tuotantokoneisto: suuri joukko tekijöitä, vapaaehtoisia, lähipiirin toimijoita sekä tekniikan ja äänentoiston ammattilaisia. Ja millainen onkaan lopputulos? Siis kerrassaan mahtava, suuri, ainutlaatuinen, sanoin kuvaamaton! Moni yleisössä näytti olevan kanssani samaa mieltä: suosionosoituksista ei ollut tulla loppua, yleisö taputti ja vislasi seisaaltaan, aina vaan uudelleen... Teos on todellakin "rakkaudella tehty", kuten mm. taiteellinen johtaja Waltteri Torikka kirjoittaa esittelytiedotteessa.

Panu Rajalan libertto eli käsikirjoitus on mielestäni erinomainen, hän (Rajala) on osannut kiteyttää Sillanpään kielikuvat tiivistetysti unohtamatta nobelistin herkkää lyyrisyyttä, ihmisen ja luonnon mystistä vuoropuhelua: "Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy onnellinen ehtoo. Aurinko on joutunut luoteeseen, kasvoillaan tyydytyksen kajo se katselee maanpintaa. Minä tiedän minne menen, menen sinne, hänen luokseen. Peltojen sarat, missä kylvetty siemen aina vartoo vapauttavaa sadetta. Koivikot tuossa, ne ikäänkuin varisevat kellanvihreää pyryä. Haapojen lehdet puhkeevat, niiden kesä on myöhäinen, mutta voimakas ja vahvantuoksuinen. Minä tiedän minne menen, menen sinne, hänen luokseen". (Panu Rajala, libretto s. 12)

Kuulin Myllykolun illassa monenlaisia keskusteluja, joku kysyi tuleeko ooppera taas ensi kesänä? Eipä taida tulla, juuri siksi ooppera kannattaakin kokea juuri nyt, tänä kesänä. Joku oli kovasti innostunut Myllykolusta juurikin konserttipaikkana ja mainitsi, että Myllykoluun sopisi esimerkiksi Tampereen sinfoniaorkesteri. Hieno idea, voisi olla jopa toteutettavissa, mutta tämä jääköön nähtäväksi ainakin tällä erää.

Pohdin, miten parhaiten voisin kuvailla oopperan tunnelmaa meidän Aurinkorinteen asiakkaille? Tietysti paras keino olisi viedä asiakkaat paikan päälle, koska Myllykolu pitää nimenomaan kokea henkilökohtaisesti, jokainen itse tykönään sielun ja hengen tasolla. Eri asia tietysti miten käytännössä asiakkaiden kuljetus sekä muu huolto/hoiva paikan päällä onnistuisi, mutta mahdotonta se ei olisi järjestää kuitenkaan. Olen toki kertonut asiakkaille tästä oopperasta ja moni on ollut kiinnostunut: mitä, ooppera Myllykolussa? Miten se on mahdollista? Niin, tässä taas nähtiin jälleen kerran, Hämeenkyrössä mikään ei ole mahdotonta, jos tahtoa ja halua riittää, ja sitähän riittää.

Oopperan lopussa yksi elämä (Sillanpää) katsoo taakseen, kuten varmasti me kaikki jossain kohtaa elomme ehtoossa. Miten sen voisi paremmin kuvailla: "Luon uudesti minkä jo kerran loin, suostun vanhuuteni arvon mukaiseen olomuotoon. Muistan kuinka elin, mitä ajattelin, mitä jo saavutinkin --- Ja jos pehmoisia puhelen, sekin sallittakoon minulle". (Panu Rajala, libretto s. 31)

 

"Elämä - se on pian sanottu, mutta kumminkin siinä on koko kysymys"

                                                                                         F. E. Sillanpää

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

  

 

 
15. heinä, 2018

Ensiksi huomasin tämän kuvan, se toi mieleen lapsuuteni kalastusreissut isäni (minulle aina Pappa) kanssa Mouhijoella ja silloisella Kiikoisten Marjajärvellä, joka nykyisin on noin 400 - 500 hehtaarin peltoaukea 1950-luvulla aloitetun kuivaushankkeen seurauksena. Lapsuudestani muistan järven kuvan kaltaisena kortteikkoisena lintujärvenä, jossa keskellä oli syvä uoma, josta kalaa tuli runsaasti. Myös joen ja järven haju sekä lintujen äänet ovat jääneet syvälle muistiini noilta menneiltä ajoilta. Nyt järven paikalla ahertavat suuret maatalouskoneet, vilja kasvaa ja kohta tuleentuukin. Maailma muuttuu...

Kuva on Valtiokonttorin sivuilta ja artikkelista "Osaaminen ei tunne rajoja", jonka on kirjoittanut Hanna Ojanpää:  "Valtiolla työskentelee noin 73 000 henkilöä noin 240 virastossa ympäri maata. Määrä pitää sisällään paljon erilaista osaamista. Asetusten ja osittain asenteidenkin vuoksi paljon osaamiskapasiteettia jää kuitenkin myös piiloon hallinnonrajojen sisälle. Valtionhallinnossa onkin nyt toden teolla herätty pohtimaan sitä, kuinka osaamista voitaisiin laajemmin hyödyntää eri virastojen ja organisaatioiden välillä sekä työn merkityksellisyyden että tuottavuuden näkökulmasta."

Otan kopin tuosta "työn merkityksellisyydestä". Todellakin, vanhustyössä ja varmasti sosiaalityössä ylipäätään työn merkityksellisyys korostuu. Ojanpää kirjoittaa myös, että oman osaamisen hyödyntäminen on ensiarvoisen tärkeää ja myös se, miten merkitykselliseksi työnsä kokee. Takavuosina on paljon puhuttu "asiakaslähtöisyydestä", joka edelleen on toimiva termi, mutta sitä pitäisi tämän ajan hengessä myös laajentaa käsittämään enemmän kuin ainoastaan asiakkaat. Täytyy muistaa, että asiakkaitten takana ei ole tyhjyyttä, vaan siellä on jokaisen oma lähipiiri, perhe, sukulaiset ja tuttavat. Asiakaslähtöisyys on yletyttävä myös sinne sekä tietysti koko osaamisen rajattomaan organisaatioon.

 – Tiivistetysti voi sanoa, että henkinen tavoitetilamme on, että jokainen kokisi olevansa valtiolla töissä, ei ainoastaan omassa virastossaan. Projektiryhmien viesti on selvä: momentum on nyt (Mari Näätsaari, Osaamisen joustava hyödyntäminen - hanke).

Lopuksi: tässä kirjoitin (Valtiokonttorin julkaisua siteeraten) kokeilukulttuurista ja osaamisen hyödyntämisestä, ja kun katsoo oheista kuvaa, pohdin, että kaikki me tässä valtiossa olemme samassa veneessä. Toivottavasti vene ei pahemmin vuoda... 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 
8. heinä, 2018

Sattuipa silmiini tässä joku päivä mielenkiintoinen artikkeli naisten työstä. Valitettavasti en ehtinyt sitä tallentamaan mihinkään netin tietovirrassa (netti on aina vaan nopeampi, tai sitten minä olen hidastunut). Joka tapauksessa siinä artikkelissa oli kyse teoksesta, jonka ovat kirjoittaneet Pia Lindroos ja Päivi Lipponeneli  Naisen 9 työelämää : tämä kirja perustuu tositarinoihin. Helsinki, Kirjapaja, 2016. 

Todellakin, meillä naisilla tuntuu olevan vähintään 9 työtä ja lukemattomia erilaisia elämiä, jolla tarkoitan sitä, miten positioimme itsemme erilaisiin yhteisöihin (työ, perhe, harrastukset jne.) ja joissa kaikissa olemme erilaisia ja vietämme tavallaan jokaisessa yhtä elämäämme monien erilaisten elämiemme joukossa. 

Lindroos ja Lipponen käsittelevät teoksessaan lähinnä naisen työelämää ja sen muutoksia: "Kirjassa Naisen 9 työelämää käydään läpi työelämän muutoksia, hahmotellaan tulevaisuutta ja esitellään joukko naisia, jotka ovat eri tavoin selviytyneet työelämän muutosvaiheista, kuten työpaikan menettämisestä. Millä keinoin he ovat näistä tilanteista pudonneet jaloilleen? Kirjoittajilla toimittaja Pia Lindroosilla ja filosofian tohtori Päivi Lipposella on omakohtaista kokemusta työelämän muutoksista ja pirstaleisuudesta.

Muuttuvaa työelämää selvitetään erityisesti yli viisikymppisten naisten osalta, sillä tutkimuksen mukaan vain 10 prosenttia yli 50-vuotiaana irtisanotuista naisista löytää uuden vakinaisen työpaikan. Keskeisessä roolissa ovat ajantasainen osaaminen, sitkeys ja rohkeus. Uusiin suuntiin kannattaa katsella ja tehtäviä hakea jo ennen kuin uupuu tai tulee muuten pakko. Itsensä johtamisen taidosta ja sopeutumiskyvystä on esiteltyjen tapausten valossa hyötyä."

Paljon puhutaan myös elinikäisestä oppimisesta eli kaiken edellämainitun lisäksi meidän pitää kouluttautua ja kehittää itseämme kaikenaikaa. Akavan puheenjohtaja Sture Fjäderkirjoittaa blogissaan kesäkuun lopulla, että: "Viime viikkoina on julkisuudessa ollut useita merkittäviä puheenvuoroja työelämän nopeasta muutoksesta. Ilmarisen tuleva toimitusjohtaja Jouko Pölönen totesi toukokuun lopussa, että muutos vaikuttaa miljoonaan työpaikkaan vuoteen 2030 mennessä. Hänen mukaansa yli 300 000 työpaikkaa katoaa, mutta samalla syntyy uudenlaista työtä jopa katoavia työtehtäviä enemmän. Isoja asioita työmarkkinoilla!

Työntekijälle olennaisin asia on oman osaamisen jatkuva kehittäminen ja sen suuntaaminen muuttuvan työelämän tarpeisiin. Tästä asiasta on tietysti puhuttu aiemminkin, mutta nyt se on erityisen tärkeää ja ajankohtaista. Kenen vastuulla muutokseen varautuminen ja käytännön toimenpiteet sitten ovat?"

Niin, kenen vastuulla? Fjäderin mukaan vastuuta pitää ottaa itsestään paitsi henkilö itse, myös työnantaja ja valtiokin. 

Fjäder jatkaa: "Meillä ei ole koko työuran kestävää oppivelvollisuutta, vaan muuntokoulutusta tehdään kapeasti ammatista ammattiin ja usein tutkinnon kautta. Jotta voisimme pysyä työelämässä vielä vuosienkin päästä, tulisi meidän ”muuntokouluttaa” itseämme koko ajan nykyiseenkin työhömme. Asenteiden muuttumisella on iso merkitys uudenlaisen toimintakulttuurin luomisessa. Minusta tuntuu, että aika on kypsä uusille ratkaisuille. Jos emme halua tai osaa tehdä niitä, meillä ei ole valmiutta kohdata vääjäämättä tapahtuvaa työelämän murrosta, joka on laaja ja moniulotteinen. Toivon, että osaamisen johtaminen otetaan yrityksissä osaksi strategista johtamista ja kehittämistyötä."

Olen aivan samoilla linjoilla siinä, että ihmisen on jatkuvasti kehitettävä ja koulutettava itseään, ja ainakin minusta se on todella mielenkiintoista. Vaikka itse olenkin jo eläkeiän kynnyksellä (aion toki jatkaa työelämässä vielä muutamia vuosia) pidän ensiarvoisen tärkeänä - itsensä kehittämisen ohella - myös työn ja työelämän kehittämistä. 

"Jokaisen työntekijän etu työmarkkinoilla on ajantasainen osaaminen. Se liittyy olennaisesti työkykyyn, palkkakehitykseen ja työllistyvyyteen pidemmällä tähtäimellä. Tavoitteellisesta osaamisen uudistamisesta on tehtävä yksi työelämän peruspilareista." (Sture Fjäder 27.6.2018. Verkkouutiset)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja / Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

 
29. kesä, 2018

Ai että mikä kiinteistöjalostaja? Taas yksi uudissana putkahti silmiini Hesarin tämän päivän lehdestä, ja artikkelista, jossa kerrotaan kuntien sote-kiinteistöistä otsikolla "Kuntien sote-kiinteistöissä muhii suuri ongelma - maakunnat voivat hylätä jopa puolet kunnan tiloista vuonna 2024".

Artikkelissa kirjoitetaan mm. näin: "Vuonna 2024 Suomessa voidaan nähdä historiallinen kiinteistöalan myllerrys, jossa miljardien arvosta kuntien tiloja jää tyhjilleen. Osa kiinteistöistä päätyy kiinteistöjalostajien käsiin, osa puretaan. Erityisesti etäiset ja huonossa kunnossa olevat terveyskeskukset voivat tällöin joutua vasaran alle. Taustalla on Suomen historian suurin kiinteistöjärjestely, jossa sosiaali- ja terveystoimintoja ollaan hallituksen kaavailujen mukaan siirtämässä maakuntien vastuulle. Järjestelyssä sairaalat annetaan lakkautettavilta kuntayhtymiltä maakuntien omistukseen ja edelleen Maakuntien tilakeskus Oy:lle."

Ja vielä: "Samalla Maakuntien tilakeskus vuokraa kunnilta kaikki niiden sosiaali- ja terveystoimintojen kiinteistöt ja antaa ne edelleen vuokralle näitä toimintoja pyörittämään ryhtyville maakunnille. Muutosten jälkeen Maakuntien tilakeskuksen hallinnoimien kiinteistöjen arvo on HS:n tietojen mukaan yli 15 miljardia euroa. Maakuntien on pakko vuokrata kuntien sote-kiinteistöt niiltä vähintään kolmeksi vuodeksi tai kunnan niin vielä halutessa vielä yhdeksi lisävuodeksi. Tilakeskus toimii tilojen edelleenvuokraajana. 

Vuonna 2024 Maakuntien tilakeskuksen vuokratulot laskevat edelleenvuokrakohteiden osalta merkittävästi. Silloin maakuntien ei enää tarvitse lain mukaan vuokrata kunnilta sen terveyskeskuksia tai muita sote-kiinteistöjä, vaan se voi vapaasti vuokrata haluamansa tehokkaat tilat vapailta markkinoilta. Tällöin maakunnat vuokraavat vain toiminnan kannalta tarpeelliset kiinteistöt kunnilta tai muilta kiinteistönomistajilta. Kunnat pelkäävät maakuntien valikoivan vain tehokkuussyistä vain rusinat pullasta niin että vain parhaat kohteet vuokrataan maakuntien käyttöön. Korvaavat tilat vuokrataan vapailta markkinoilta markkinahintaan. Tällöin erityisesti etäiset ja huonossa kunnossa olevat terveyskeskukset joudutaan purkamaan."

No niin, toivottavasti Hämeenkyrössä ei jouduta "jatkojalostamaan" sote-kiinteistöjä enempää kuin on tarve kunnan omasta näkökulmasta katsoen. Mutta on selvää, että paljon kiinteistöjä jää tyhjilleen, varsinkin muuttotappiolalueilta ja koska vuokratulot tipahtavat dramaattisesti,  näin on Maakuntien Tilakeskus arvioinut. Jatkojalostus siis tarkoittaa lähinnä rakennuksen  purkamista, jolla silläkin on tietty hintansa. Ja ns. trokarit astuvat tällöin näyttömölle varsinkin, jos kunnat eivät tiedä, mitä hylätylle kiinteistöomaisuudelle tulisi tehdä. Järkevintä tässä tapauksessa olisi myydä kiinteistöalan toimijoille eikä terveydenhuollon yrityksille, sanoo Maakuntien tilakeskuksen toimitusjohtaja Olavi Hiekka  ja jatkaa: "Omistus ja käyttö kannattaisi pitää eri käsissä".

 

Hesaria 29.6 - 18 lainaten ja kommentoiden...

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

22. kesä, 2018

Kirjoitin festaritunnelmia ja kiitokset jo toisaalle tällä kotisivulla, kts.yläpalkki "Kiitos festareista", en siis toista niitä enää tähän kohtaan -  mutta jatkan vähän yleisesti ja liitän tähän myös osia puheestani festareilla. Kuten aina, puhuin todennäköisesti enemmän ja eri asioita mitä paperille olin itselleni muistiksi pistänyt, mutta suunnilleen varmasti puhe meni kuten sen oli ajatellutkin. Kuvassa Viitalan Kirsi ja minä festaritunnelmissa "veretääs muute se myänteen pappan valssi..."

 

Aikataulutkin festareilla oli "joustavat", mutta se ei tunnelmaa tuntunut haittaavan, päin vastoin, hetkeen heittäytyminen, aito läsnäolo ja tilanteiden nopeat vaihtelut ovat juurikin se "liima", jolla tavoittaa hetken tunnelman kaikista parhaiten. Käsikirjoituksen mukaan ei välttämättä kannata aina mennä muutenkaan, elämä kyllä kannattelee joka tilanteessa kun osaa siihen uskoa, luottaa ja heittäytyä. 

"Hyvät ystävät, asiakkaat, festarivieraat, Aurinkorinteen vapaaehtoisväki ja muut paikallaolijat!

En aio puhua pitkään, mutta haluan käyttää puheenvuoron juurikin tähän keskikesän kohtaan, aikaan, jolloin päivä on korkeimmillaan, aurinko lähellä ja kesä vihreänä ympärillä. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi Aurinkorinteen toisille festareille. Hienoa, että olette tulleet runsaslukuisena, iloisena ja kesämielellä paikalle! Niin pitää ollakin, me kaikki, jotka soitamme jotain instrumenntia sen varsin hyvin tiedämme, rentous ja levollinen mieli on kaiken ydin.

 Ja haluan tietysti muistaa tänään teitä kaikkia Aurinkorinteen vapaaehtoisia, ryhmiä erilaisia toimijoita, hyväntekijöitä. Ilman teitä Aurinkorinteen Kulttuurielämä ei olisi sitä mitä se on tänään. Tai oikeastaan koko kulttuuriklubi on saanut muotonsa ja mielensä juuri teistä, sisällöstä, jonka te olette tuoneet ja tuotte edelleen, josta olen todellakin vaikuttunut ja kiitollinen. Siis haluan kiittää teitä kaikkia, soittajia, laulajia, tanssijoita, runon-ja tarinoiden kertojia, kädentaitajia, luennoitsijoita, kirjailijoita, jotain varmaan jää mainitsemattakin.

 Hyväntekeväisyydestä, vapaaehtoistoiminnasta, tai kuten runoilija Heli Laaksonen sanos firaabeli vaihtoehtone tekemine.. Siis en mielelläni käytä termiä vapaaehtoistyö, koska sana työ viittaa aina palkkatyöhön, jota siis vapaaehtoisuus ei todellakaan tarkoita. 

Hyväntekeväisyyttä on meidän kulttuurissamme ja monissa muissa kulttuureissa harjoitettu tuhansia vuosia. Siis vapaaehtoinen hyvän tekeminen lähimmäistä kohtaan ei todellakaan ole uusi asia: Kristillisessä maailmankatsomuksessa  Armon ja anteliaisuuden toteuttaminen nähdään jumalan sanan seuraamisena ja tämän takia niitä tulisi jakaa kaikille. Buddhalaisuudessa elämäntapaan kuuluu myötätunnon osoittaminen kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Dalai Laman ajattelussa tämä näkyy buddhalaisessa traditiossa vahvimmin. Buddhalaisuudessa uskotaan karmaan, jossa hyvät teot tuovat ihmiselle siunauksia. Juutalaisuudessa lahjoittaminen on yhtä tärkeää, kuin kaikki muut Tooran käskyt yhdistettynä. Tämä ajattelutapa katsotaan alkaneen virallisesti Rooman valtakunnan ajoilta, mutta sen alkuperä on luonteenomaisesti tuttu juutalaisten keskuudessa jo paljon pidempään. Islamin uskonnossa  antamalla jotain hyväntekeväisyyteen voi puhdistaa itsensä materialistisista teoista. Näin ei myöskään koskaan hukata sitä kaikkein tärkeintä päämäärää, mikä on tietenkin jumalan palveleminen ja tämän toteuttaminen onnistuu myös palvelemalla muita ihmisiä ja tekemällä hyvää. Ja sitten on vielä kymmeniä ja taas kymmeniä lisää eri uskontoja, joiden ideologiaan sisältyy hyvän tekeminen eri muodoissaan.

Tietysti haluan tänään kiittää Aurinkorinteen kulttuuritoimijoiden ohella myös Aurinkorinteen asiakkaita, joilla on mittava rooli koko Aurinkorinteen ideassa. Ilman asiakkaita mikään täällä ei toimisi ja tuskin tulisi vapaaehtoisiakaan, jos ei olisi asiakkaita, ei kukaan viitsi kovin kauan soittaa tyhjille seinille. Oikea vuorovaikutus on aina kaksissuntaista, ja useinkin juuri ne kuulijoiden kommentit ovat esityksen suola, se on täällä koettu monta kertaa. Joskus on käynyt niinkin, että on soitettava nopeasti uusi biisi ennenkuin jutut vahvenee liikaa. Ja varmaan vuorovaikutus toimii tänäänkin, tottakai. Katsotaan mitä tapahtuu...

 Haluan ehdottomasti tässä kohtaa kiittää näiden festarien tukijoita, sponsoreita ja muita toimijoita. Kuten huomaatte, makkaraa on siellä jo tarjolla, mansikoita voi maistella ja myös kahvia ja pullaa. Meillä on täällä avustajia, jotka auttavat tarjoilussa ja itsekin voi sieltä mennä hakemaan mitä haluaa. Olkaa hyvät!

Haluan tähän loppuun lukea – siis en lausu – yhden runon, Ylistyslaulu elämälle, jonka on kirjoittanut Raili Malmberg. (Festareilla tässä kohtaa puhuin koko Hämeenkyröä järkyttäneestä kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta Järvenkylän uimarannalla sekä muistin muutamia meidän asiakkaita, jotka ovat poisnukkuneet viimeisimmän kuukauden aikana).

 

"Tänään, kun auringon kuumat ja häikäisevät hyväilyt jälleen kerran ovat herättäneet eloon koko luomakunnan ja maailma räjähtänyt täyteen luomisen riemua, juuri tänään tahtoisin laulaa ylistyslaulun Sinulle, Elämä.

Tahtoisin laulaa lasinkirkkaan laulun, jonka sävel soisi kuulaana ja kauniina, niin kuin mustarastaan huilu himmeässä kesäyössä.

Tahtoisin laulaa yksinkertaisen laulun, jonka jokainen sana olisi tosi ja aito, niin kuin koivuntuoksu ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

Tahtoisin laulaa näin: rakastan sinua, Elämä, rakastan sinua silloin, kun sinä annat, kun ruhtinaslahjojesi runsaus ryöppyää ylitseni, kun ilo, hellyys, ystävyys, ihmisen läheisyyden lämpö lankeavat osakseni, ja sydämeni on kevyt ja onnellinen.

Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden.

Sillä saaminen ja luopuminen, tuleminen ja lähteminen, alku ja loppu, kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi, Elämä, ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta, itkusta ja naurusta, ilosta ja tuskasta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta, sillä katoamisen ja kuolemankin varjon alla täyttää sydämeni kiitollisuus:

olen saanut olla ihminen." (Raili Malmberg)

 

Tähän ei mitään lisättävää kuin että Hyvää Juhannusta kaikille teille hyvät lukijani! Ja hyvää kesälomaa, kellä sellainen on alkamassa!

 

Raija Westergård, päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

 

 
17. kesä, 2018

Tähän aikaan kesästä ja nimenomaan Hämeenkyrössä ei oikeastaan voi kirjoittaa muusta kuin Sillanpään suvesta ja suviyöstä. Mielestäni kukaan ei ole näistä kirjoittanut paremmin kuin nobelistimme, vaikka toisenlaisiakin mielipiteitä toki kuulee turuilla ja toreilla kulkiessa. No, jokaisella on tietysti mielimakunsa, mielimusiikkinsa ja mielikirjalijansa ja -runoilijansa, eikä siis makuasioista voi koskaan kiistellä.

Sillanpään Ihmiset suviyössä -teos vuodelta 1934 kertoo yhdestä heinäkuisesta viikonlopusta, jonka tapahtumat huipentuvat sunnuntai-iltaan ja -yöhön. Yhtä päähenkilöä ei ole – pääosassa on Suomen kesä ja luonto:

 ”Nämä matkaajat olivat sen tunteneet kautta kohoovan ikänsä, tämän rakkaan suomalaisen suviyön, eivätkä he sen vuoksi jääneet sitä ihailemaan. He elivät siinä, heidän silmäinsä katse ja loiste virisi heidän sitä itse harkitsematta samoihin sävyihin. He elivät tätä yötä – niinkuin he olivat monesti eläneet myös tammikuun kuutamoista pakkasyötä.”

"Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää.  Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi.  Aurinko paistaa".

”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.”

Miten siis tuon voisi hienommin ja hienovireisemmin sanoa? Siis kesäyön tunnelman ja tuon ajan maaseudun ihmisten elonpiirin ja mitä siihen silloin kuuluikaan. Sillanpään tekstissä on jotain kätkettyä ja salaista, joka oikeastaan avautuu vasta usemman lukukokemuksen jälkeen. Itse luen Sillanpäätä juurikin kesäisin, kun on hiljaista ja seesteistä eikä näköpiirissä mitään, joka rikkoisi hiljaisuuden. 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

 

 
10. kesä, 2018

Kirjoitin taannoin uudesta tietosuojasta ja siitä, miten ihmisellä on oikeus tulla  unohdetuksi. Nyt sattui silmiini Hesarin artikkeli heistä, joita ei ole olemassa virallisesti, mutta ovat kuitenkin keskuudessamme. He ovat varmastikin joskus olleet rekistereissä, mutta ovat yksinkertaisesti vain kadonneet yhteiskunnan tutkasta, rekistereistä ja tilastoista.. Keitä he siis ovat?

Suomessa on tuhansia ihmisiä, jotka elävät käytännössä yhteiskunnan ulkopuolella, sillä he ovat jääneet syystä tai toisesta yksin. Esimerkiksi ihmisiä, joilla ei ole lainkaan tuloja, on 40 000. Keitä nämä näkymättömät ihmiset ovat ja miten heitä autetaan?

"Toukokuussa Helsingin Mustavuoresta löytyi ruumis. Poliisin mukaan vainaja oli kuollut jo edellisenä syksynä. Vainaja pysyi tuntemattomana kuukauden verran, sillä tuntomerkit eivät sopineet yhteenkään katoamisilmoitukseen. Ainoita vihjeitä hänen henkilöllisyydestään olivat keinonahkainen saapas, ruskea villakangastakki ja kallosta löytynyt vanha leukamurtuma. Lopulta poliisi tiedotti saaneensa naisen henkilöllisyyden selville. Vanha murtuma ja hammastutkimus ratkaisivat asian, HS uutisoi. Naisen kuolemaan ei epäillä liittyvän rikosta. Poliisin tutkimusten mukaan läheisen kuusen alta on löytynyt paikka, jossa nainen on mahdollisesti leiriytynyt. Nainen eli yksin eikä hän pitänyt yhteyttä sukulaisiin. Katoamisilmoitusta ei ollut tehnyt kukaan." HS 8.6.2018

Helsingin kaupungin etsivän lähityön raporteissa kerrotaan esimerkki Karista, joka oli asunut metsässä itserakentamassaan majassa vuosia. "Kari ei osannut kertoa missä kunnassa hän oli kirjoilla, hänellä ei ollut henkkareita, ei pankkitiliä, ei tuloja eikä yhteyttä omaisiin. Hän oli elättänyt itsensä dyykaamalla ruuat ja vaatteet sekä keräämällä pulloja radioparistojen ja sätkäpurujen ostoa varten, raportissa kirjoitetaan. HS 8.6.2018.

 

”Nykyinen malli palvelee heitä, jotka asuvat kasvukeskuksissa ja tarvitsevat toimeentulotukea kattamaan esimerkiksi asumiskuluja. He osaavat käyttää järjestelmiä ja valittaa päätöksistä. Heikoimmassa asemassa oleville pelkkä ohjaus ei riitä. Tarvitaan sitä, että joku ottaa ihmisen asiat hoitaakseen.” HS 8.6 2018.

Yksinäisyyttä tutkiva apulaisprofessori Niina Junttila kiinnittäisi huomiota jo siihen, miten ihminen otetaan palveluissa vastaan. Katsotaanko silmiin, puhutaanko muustakin kuin diagnooseista ja lomakkeen rukseista.
”Sosiaalihuollolla ja palveluita tarjoavilla tahoilla on syrjäytymisen kannalta iso rooli. Jos palvelut ovat vaikeasti saavutettavissa, tai ihminen kokee olevansa yhteiskunnan silmissä näkymätön, hänestä tulee helposti varautunut ja kuoreensa vetäytyvä”, Junttila sanoo.

 

Niin, kuten ylläolevasta Helsingin Sanomien referoinnistani voi päätellä, tämä yhteiskunta ei todellakaan ole vielä valmis. Eikä Sotekaan ole valmis ja jos se jonkinlaiseen päätelmään tulisikin joku päivä, eriarvoisuutta se tuskin koskaan poistaisi sekään järjestelmä. Valinnanvapaus on vapautta vain hyväosaisille, toinen ääripää ovat ihmiset, joita löytyy joka päivä - ellei kuolleena kuusen alta - niin ainakin yhteiskunnan reunoilta, kuka jo pudonneena ja kuka putoamaisillaan. 

Miten siis hoidamme ihmiset, joilla ei ole "valinnanvapautta", jotka eivät todellakaan ITSE hakeudu palvelujen ääreen, eivät tule palvelujen Lähitorille pohtimaan erilaisia hoivan tarpeitaan,  eivät lähde mihinkään siltojen tai puun alta, jonne ovat leirinsä pystyttäneet...  

Näihin ajatuksiin Sotea odotellessa.

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

 

 

 
3. kesä, 2018

 Tänään kirjoitan eräästä uhasta, joka voi kohdata meitä kaikkia äkkiä ja varoittamatta. Tiedämme miten vaikeaa on asiointi esimerkiksi terveyskeskuksessa tai apteekissa, jos tietoverkko (vaikka ihan paikallisesti vaan) on jostain syystä kaatunut. Ainakin itselläni on tästä kokemusta, onneksi sillä kertaa saamatta jäänyt  lääkkeeni ei ollut niin tärkeä jotta henkeni olisi sen vuoksi vaarantunut.

 Tämän ajan maailma on yhä enemmän riippuvainen erilaisista tietoverkoista. Mutta entä jos nämä verkot kaatuvat maailmanlaajuisesti ja kaikki samanaikaisesti? Entä jos kyseessä ei olekaan "tekninen vika" vaan asialla ovat huippuluokan kyberterroristit? On päivänselvää, että kyberterrorismin uhka kasvaa jatkuvasti. Kun lukee poliitikkojen puheita vaikkapa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, on helppo huomata valtioiden olevan huolissaan.Monet asiantuntijat uskovat, ettei terroristijärjestöillä olisi vielä kykyä tehdä laajamittaisia kyberhyökkäyksiä, mutta ennemmin tai myöhemmin ne sen hankkivat. Lisäksi monimutkaisia hyökkäyksiä on mahdollista ostaa, jos omat taidot eivät riitä.

Asiantuntijoiden mukaan laajamittainen ja tuhoisa kyberhyökkäys on vain ajan kysymys. – Mitä enemmän keskustelen ihmisten kanssa, sitä useampi ajattelee seuraavan Pearl Harborin olevan kyberhyökkäys, ammattihakkeri Tarah Wheeler kertoi taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n paneelikeskustelussa Pariisissa.

– Kauhistuttavin kyberhyökkäys saa oman nimen, ja hyökkäys on jotain paljon pahempaa kuin olemme tähän asti ajatelleet, hän sanoi. Tietoverkkoihin kohdistetulla iskulla voidaan esimerkiksi lamauttaa sähkö- ja energiaverkon toimivuus ja vedenjakelu sekä vaarantaa muut yhteiskunnan kriittiset toiminnot. Myös Naton Euroopa joukkojen entinen komentaja James Stavridis varoittaa tuhovoimaltaan laajasta kyberiskusta.

– Olemme matkalla kohti kyber-Pearl Harboria, ja isku kohdistuu joko sähköverkkoon tai rahoitussektorille. Meidän on ajateltava kyberhyökkäystä pandemiana, Stavridis kertoo CNBC:n haastattelussa. Lähde: CNBC

On äkkiseltään vaikea kuvitella maailmaa tai edes omaa pientä kuplaansa ilman tietoverkkoa, ilman sähköä, vettä, toimivaa infrastruktuuria... Kaikki nykyihmiset eivät osaa edes sytyttää nuotiota, jolla valmistaisi ruokansa, jos sitä vielä on. Lopulta olisi opeteltava uudestaan kasvattamaan karjaa, metsästämään, kalastamaan ja viljelemään...

No niin, vielä kaikki sentään toimii ja tapahtuu maailmassa sitten mitä tahansa, kaikissa ongelmissa on vaan luotettava ihmisen älyyn ja neuvokkuuteen, jotta ihmiskunta selviytyisi eteenpäin, ainahan me ollaan selviydytty...

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi

 

 

 
27. touko, 2018

 

Olen innokas lukija ja seuraan yhteiskunnan tapahtumia tiiviisti paitsi tämän oman työni kautta, myös kunnallisen luottamustehtäväni vuoksi. On tärkeää pysyä ns. kartalla näinä epävarmuuden aikoina (Sote ja maakuntauudistus), ja pitää osata katsoa hieman pidemmälle kuin tämän päivän asetelmat äkkiseltään näyttävät. Mielelläni jaan tämän päivän ja  tulevaisuudenkin ajatuksiani myös teille, hyvät lukijat, jos jaksatte lukea. Ja kyllä te näköjään jaksatte, koska jo nyt on yli 15 000 kävijää näillä sivuilla!

Tänä päivänä puhutaan paljon aktiivisesta ikääntymisestä ja myös siitä, miten uusi ja uudentyyppinen vanhustyö avaa vähitellen toisenlaisia väyliä ja toimintatapoja perinteiseen vanhustyöhön nähden. Nyt en tarkoita digitalisaatiota tai keinoälyä vaan aivan uudenlaista suhtautumista vanhuuteen, ikääntymiseen, ikääntyvän kulttuuriseen vuorovaikutukseen, kulttuurikokemuksiin ja niiden luomiseen, jossa ikääntyvän ja iäkkään henkilökohtaiset tarpeet ja mieltymykset pyritään ottamaan entistä paremmin huomioon.

Helsingin Tavastiaklubilla pyörii silloin tällöin Mummodisko, joka on ollut menestys. Mummodisko ry:n järjestämä tapahtuma lähti liikkeelle kahden opiskelijan kouluprojektina. Vanhustyön asiantuntijoiksi opiskelevat Mikko Haapalainen ja Joni Tammisalo halusivat huomioida ikäihmisten yksilöllisyyden myös musiikkimaun suhteen.Idea ikäihmisille suunnatusta diskosta lähti alun perin Haapalaiselta, joka oli huomannut, että palvelukeskuksissa soitettiin aina pelkästään humppaa, valssia ja ”karheimpia ikivihreitä”.

Mummodiskon perimmäinen tarkoitus on Haapalaisen ja Tammisalon mukaan maksimoida ikäihmisten hyvinvointi juuri tässä hetkessä ja luoda heille voimavaroja ja muistoja tulevaan.
”Täällä kuulemma säryt ja lonkkakivut unohtuvat. Paras palaute on ollut nähdä diskoilijoiden ilmeet ja hien määrä tanssilattialla”, Tammisalo kertoo. Molempien mielestä tärkeintä on nähdä ihminen sairauksien ja kolotusten takana.

Helsinkiläisessä Kannelmäen palvelukeskuksessa vastaavana ohjaajana työskentelevä Katja Lauronen kertoo, että perinteisesti vanhustyö on keskittynyt enemmän fyysisen terveyden hoitamiseen, mutta nykyään ihminen pyritään näkemään kokonaisuutena. Sosiaalisten kontaktien mahdollistaminen ja mielekkään tekemisen järjestäminen ovat nykyään vanhustyön keskiössä. ”Tärkeintä iäkkäille on saada tuntea olevansa edelleen tarpeellinen ja hyväksytty”, kiteyttää myös Mummodiskon järjestämisessä mukana ollut Lauronen. Lauronen on huomannut työssään, että vanhukset ovat usein avarakatseisia ja innostuvat helposti kokeilemaan kaikkea uutta. Rajoittuneisuus on hänen mukaansa usein enemmän työntekijöiden päässä.

Vanhustyön keskusliiton tutkijan Minna Pietilän mukaan kulttuuri ja ihmiset muuttuvat koko ajan, ja vanhustyön pitäisi muuttua samalla. Hän uskoo, ettei perinteinen vanhustyö tyydytä enää aktiivista elämää eläneiden toiminnan tarvetta samalla tavalla kuin ennen. Tämän päivän vanhustyössä pyritään saamaan myös eri sukupolvet ja kulttuurit kohtaamaan keskenään. Mummodiskossakin on tärkeää, että kaikkia suvaitaan. Ikääntyneistä ei myöskään tehdä stereotyyppisiä ja rajoittavia oletuksia. ”Täällä ei ole automaattisesti tarjolla kahvia ja pullaa, vaan meillä on baari auki normaalisti”, kertoo Haapalainen. Kahvi olisikin saattanut jäädä seisottumaan termariin, sillä ensimmäisen Mummodiskon myydyin juoma oli lonkero. Viimeksi diskoilijoille maistui eniten skumppa.

Vanhustyössä puhaltavat uudet tuulet, ja tulevaksi kesäksi on suunnitteilla esimerkiksi monikulttuurisuusteemaiset kesäjuhlat ja ikäihmisille suunnatut festarit. Lauronen kertoo, että nykyään vanhustyössä tapahtumia järjestetään ennakkoluulottomasti ja mahdollisimman monipuolisesti. ”Kukaan ei ole koskaan sanonut, ettei jotain saisi kokeilla. Villejäkin ideoita saa toteuttaa, kunhan se tehdään arvokkaasti ja toista kunnioittaen.” (Lähde: HS 20.5-18)

Tähän loppuun on todettava, että meillä Hämeenkyrössä ollaan todella ihan kehityksen ytimessä tässä kohtaa, koska noin kuukauden kuluttua 21.6 klo 12  starttaa jo toiset Aurinkorinteen Aurinkofestarit, tällä kertaa Siljankodin (1 kerros ylempänä) tarassialueella. Lue lisää täältä: http://aurinkorinne.simplesite.com/431352076 

Ja miksei jatkossa voitaisi järjestää Mummodiskoja kerran kuussa esimerkiksi Aurinkorinteellä? Jo nyt meillä musisoi säännöllisesti rokkibändi, joten siitä ei ole enää pitkä kehitysvaihe Mummodiskoon. Pohdin tätä asiaa uudelleen kun syksy saa. Mutta ensin nautitaan kesästä kaikilla aisteilla ja annetaan auringon paistaa täydellä terällä. 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja / Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

13. touko, 2018

Äidilleni

Niin osat vaihtuvat, äiti
tuntuu kuin juuri äsken
pesit minut hellin käsin,
nyt minä talutan sinua
tuttua saunapolkua.

Ne tuhannet askeleet,
jotka vuokseni otit
nyt vasta ne
oikein ymmärrän,
kun samoja teitä tallaan.

Lukemattomat kiitokset
sanomatta jäivät
epäitsekkäät teot
palkitsematta,

sillä äidit hiipivät hiljaa pois,
kuin olisivat peitelleet nukkumaan
kylläiset lapsensa.


– Laila Venetpalo –

 

Tämä runo on tarkoitettu kaikille äideille ja isoäideille, Aurinkorinteen asiakkaille, joista osa lienee jo isoisoäitejä. Runo on tarkoitettu myös heille, joilla ei ole omia lapsia - he kuulevat kaikkien maiden lasten äänet, kuten eräässä toisessa runossa sanotaan. Ja tietenkin runo on tarkoitettu minun omalle 91-vuotiaalle äidilleni, joka on edelleen pirteä ja energinen, kutoo sukkia taukoamatta ja seuraa samalla telkasta päivän politiikkaa ja muita tapahtumia. Olen saanut pitää hänet näin kauan elämässäni ja siitä olen kiitollinen. Hän on minulle äideistä parhain.

Tässä laulaa Jari Huhtasalo. Tähän ei ole mitään lisättävää:

https://www.youtube.com/watch?v=IigxQawA7no 

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja, Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

 

Aurinkofestarien tunnelmissa kohti kesää

 

6. touko, 2018

 

Tänään haluan kirjoittaa hyveistä ja sivistyksestä. Silmiini on viime päivinä osunut useitakin artikkeleita, miten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (some) huudellaan hämmästyttävän paljon törkeyksiä päin naamaa, ja juuri siksi olisi joskus hyvä kaivaa antiikin hyveet esiin. Koulukiusaaminen näyttää levinneen aikuistenkin maailmaan, ja kohteina ovat tässäkin tapauksessa hieman erilaiset ihmiset, kuten vammaiset.

Niin, ne antiikin hyveet, mitä ne ovat: hyveet ovat myös keskeinen osa eri uskontoja ja niiden luomaa käsitystä eettisestä ja moraalisesta toiminnasta. Antiikin Kreikan klassiset hyveet – viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus – ovat päteviä nykyisinkin. Kristinusko on vaalinut muun muassa kärsivällisyyttä, lempeyttä, nöyryyttä ja itsehillintää. Vieläkö hyveet ovat osa kasvatusta, ja opetetaanko niitä enää koulussa?

Hyvän elämän mittarina pidetään usein onnellisuutta, joka on kuitenkin melko epämääräinen käsite. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen totesi ­vapunpäivänä Ylen radiohaastattelussa, että onnellisuutta etsitään usein väärästä suunnasta.
Varsinkin erilaisissa elämäntaito-oppaissa keskitytään yleensä siihen, mitä ihminen tekee itselleen. Ajatukset voivat silloin pyöriä vähän liikaa oman navan ympärillä.

Katse kannattaisi kääntää siihen, mitä ihminen tekee toisille ihmisille. Viesti on tuttu muun muassa Tiibetin uskonnollisen johtajan Dalai-laman puheista: Jos haluat tulla onnelliseksi, kasvata myötätuntoa. Jos menet kiusatun tueksi, autat häntä ja ehkä saat kiusaajankin oivaltamaan jotain. Samalla teet paljon hyvää itsellesi. (Lähde: Jaana Savolainen, Helsingin Sanomat 4.5.2018)

Ja sivistyksestä pari sanaa: niinikään Hesarissa oli 5.5.2018 pääkirjoitus, miten "Teknologia ei voi korvata sivistystä". No ei tietenkään eikä ainakaan some, josta kirjoitin aiemmin. Talous ja teknologia tarvitsevat tuekseen laajaan sivistykseen purustuvaa ymmärrystä historiasta, kulttuurista ja ihmisyydestä. Vain siten teknologia palvelee hyvinvointia eikä päinvastoin.

Vanhustenhoidossa uusi teknologia voi vapauttaa hoivahenkilöstöä keskittymään kaikista olennaisimpaan eli ihmisen kohtaamiseen: lääkerobotti voi hoitaa lääkkeiden jakelun väsymättä. Robotista ei kuitenkaan ole ihmisen korvaajaksi vuorovaikutuksessa, vaikka siihen tehtävään robotteja kehitellään.

Sivistys ei ole vain akateemisen eliitin yksinoikeus, sitä voi harjoittaa jokainen itse tykönään niin työpaikoilla kuin vapaa-ajallakin. Sivistys on keskeinen perusta koko yhteiskunnan terveelle kehitykselle. Itsensä sivistäminen ja kehittäminen on jokaisen yksilön oikeus ja samalla myös velvollisuus yhteisön jäsenenä. Tehokkuus, digiusko ja sosiaalinen media ei voi korvata humanismia ja sivistystä. Kulttuurimme pohjautuu laajaan eurooppalaiseen sivistykseen, jo antiikista tuttuun käsitykseen, jota on syytä vaalia edelleen ihmisyyden ja humanismin nimissä. Tästä varmaan voimme olla kaikki samaa mieltä.

Siteeraan alla yhtä Platonin kuolematonta ajatusta, jonka voisi ajatella yhtä hyvin koskevan kaupunkiympäristön sijasta omaa kuntaamme ja erityisesti meidän Aurinkorinnettä. Eli ihmisinä kehittymisen takaa hyvä ympäristö: palvelut, elinvoima, liikenne, taide, kulttuuri, erityisryhmien kohtaaminen, esteettömyys, tasa-arvo, kaikkein huonommassa asemassa olevien tukeminen jne...   

"Ainoa tapa kehittää ihmistä on tehdä hyvää kaupunkiympäristöä" (Platon 427 - 347 eaa)

 

Raija Westergård

päivätoiminnan ohjaaja / Aurinkorinne

raija.westergard@hameenkyro.fi 

 

29. huhti, 2018

Perjantaina 27. 4 vietettiin Aurinkorinteellä Veteraanipäivää. Hieno ja onnistunut juhla, paikalla oli runsaat 40 vierasta + esiintyjät, reserviläiset  ja muut vapaaehtoiset eli yhteensä noin 80 ihmistä. Tarjolla oli hernekeittoa ja pannaria sekä kakkukahvit. Itse pidin tervehdyspuheen (valtuuston 1.varapuheenjohtajan roolissa) ja liitän siitä puheesta kohtia tähän päivitykseeni tänään.

Aina kun vietetään Itsenäisyyspäivää tai Veteraanipäivää, tai puhutaan sodasta muuten vaan, en voi olla muistelematta omaa isääni, joka oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Puheeni kulminoitui omiin muistoihini lähinnä veteraanin lähiomaisen näkökulmasta:

"Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat ja veteraanien lesket, arvoisa veteraanijuhlan yleisö!

Olette lämpimästi tervetulleita Veteraanipäivän juhlaan, jota tänään vietämme täällä Päiväkeskus Aurinkorinteellä. Vietämme juhlaa rennolla, iloisella ja aurinkoisella mielellä, kuten täällä Aurinkorinteellä aina. Valtakunnallisesti veteraanipäivää juhlitaan nyt kolmattakymmenettä ensimmäistä kertaa eli ensimmäisen kerran veteraanipäivää vietettiin Lahdessa vuonna 1987. Hienoa, että juhlaa vietetään edelleen, vaikka aiemmin keväällä saimme tiedon ettei tätä päivää enää juhlittaisi. Onneksi se oli vain huhu ja saamme tänään kokoontua jälleen hienoon, keväiseen veteraaniväen juhlaan.

 Hyvät kuulijat!

Kuten veteraaneilla, myös meillä monilla muilla täällä tänään on sotaan ja sodan kokeneisiin sukupolviin vahva side. Päivän valtakunnallinen teema onkin juuri veteraaniperinnön siirtäminen jälkipolville, ja itse pidän sitä erittäin tärkeänä tehtävänä. Minä itse nimittäin olen myös sotaveteraanin lapsi. Sanotaan, että sota jättää aina jälkensä sotilaan sieluun, mutta se jättää jonkinlaisen muistijäljen myös jälkipolviin, moniin sukupolviin. Isäni syntyi vuonna 1912 ja oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Hän ei paljoa sodasta puhunut eikä paljon mistään muustakaan, ei liikkunut juurikaan kotiseudun ulkopuolella, sotareissu oli hänen ainoa reissunsa, kuten äitini aina sanoo.

Joskus harvoin toki isäni puhui sodasta, mutta salaa vanhojen sotakavereiden kanssa luullen ettemme me lapset kuuntele tai ettemme ymmärrä. Mutta kyllä me ymmärsimme, tosin talvisodan taistelut Sallassa ja Suomussalmella talvella 39 - 40 kuulosti lapsen korvissa joltain seikkailukertomukselta, jonka vasta paljon myöhemmin ymmärsin olevan aivan jotain muuta.

Minä en osaa arvioida oliko Vuosalmi - Äyräpää kesällä - 44 hänelle vielä kovempi paikka kuin talvisota Suomussalmella 45 asteen pakkasessa, koska jatkosodasta ei meillä kotona puhuttu senkään vertaa – paitsi niinä öinä kun toistuvat painajaiset valvotti ja kehoon jääneet sirpaleet särkivät.

Muistan senkin, miten lapsena ihmettelin, että miksei isä mene koskaan uimaan, vaikka asuimme joen rannalla ja kesät oli toisinaan kuumia. Äitini sitten myöhemmin kertoi ettei isäni ole suostunut uimaan kesän - 44 jälkeen, jolloin jatkosodan perääntymisvaiheessa joutui ylittämään Vuoksen uimalla, koska tuossa vaiheessa kaikki sillat olivat jo ehditty hävittämään.

Ja ennen Vuoksen ylitystä hän oli juossut noin 40 kilometriä puna-armeijan tankit kannoillaan. Lisäksi kantoi juostessaan olkapäällä konekiväärin jalustaa, josta luopui vasta Vuoksen rannalla, ja ainoastaan syystä, koska jalustan kanssa uiminen ei onnistunut, kertoi eräa hänen sotakavereistaan myöhemmin. Vuoksi oli tuohon aikaan leveä ja virta voimakas, mutta isäni oli vahva - sekä juoksemaan että uimaan. Isä selviytyi sodasta hengissä kotiin, mutta ei koskaan ollut enää sama mies kuin ennen sotaa.

Hyvät kuulijat! Jos meillä tässä Aurinkorinteen pihassa olisi lipputanko, siinä liehuisi tänään Suomen siniristilippu. Suomen värit näette kuitenkin elävänä tässä maisemassa ikkunan takana: sininen taivas ja valkoiset pilvet. Ja nyt kun linnut kevään tullen ovat palanneet vainiolle, joskus voi kuulla kiurun aivan kuin Sibeliuksen Finlandiassa: ”ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa… Toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää ja tervetuloa veteraanijuhlaan tänne Aurinkorinteelle"

 

Aioin tähän loppuun tässä blogissa siteerata historiantutkija Ville Kivimäen vuonna 2013 julkaistua teosta Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945, mutta jätän sen toiseen kertaan, koska aihe on laaja ja ainakin itselleni edelleen henkilökohtainen ja varsin  kipeä. Luulen, että se on sitä monille muille sotaveteraanien lapsille. Joskus olenkin pohtinut, että kuinka monta vuotta, sukua ja sukupolvea tarvitaan kaikista kivuliaanpien sotatraumojen parantamiseen saati unohtamiseen? 

 

Raija Westergård

 

21. huhti, 2018

- Köyhät vanhukset jäävät varakkaita useammin ilman riittävää apua. Vanhoilla ihmisillä on kaikilla samat oikeudet hyvään hoivaan, mutta avun saantiin vaikuttavat niin tulotaso kuin omaisten voimavaratkin. Näin uutisoi Yle vuonna 2014 ja ongelma ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin vanhuus erityisesti on jakautunut ja eriarvoisuuden kokemukset todellakin suuri ja oleellinen osa tätä päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti pari päivää sitten niinikään vanhusten eriarvoisuudesta. Toimittaja Päivi Repo kirjoittaa, että vanhus on kotihoidossa, koska se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi ja sitten häntä rangaistaan lähettämällä iso lasku. Tuntuu absurdilta, että pelkästään kotihoito palveluineen voi haukata ison osan ikäihmisen kuukausituloista, Repo jatkaa.  

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja uudistetaan, ministeriö kertoi tiistaina tällä viikolla. Todella mielenkiintoista on, miten ja mihin suuntaan niitä tarkastetaan. Villi veikkaukseni on ettei ainakaan alaspäin eli asiakasmaksut tuskin halpenevat.

On selvää, että ikäihmiset ovat keskenään varsin eriarvoisessa asemassa riippuen siitä missä asuvat ja millaista hoitoa tarvitsevat. Heidän toivotaan asuvan omissa kodeissaan mahdollisimman pitkään ja se ikäihmisiä miellyttää muuten, mutta määräänsä enempää ei kuitenkaan kukaan pärjää sairauksien ja pelkotilojen vuoksi. Tarvitaan siis rinnalle  ympärivuorokautista palveluasumista ja sitten saattaakin äkkiä tulla lasku toisensa jälkeen.

On paljon vanhuksia, jotka eivät hae lääkkeitään apteekista (vaikka lääkäri on niitä heille määrännyt), koska rahaa täytyy säästää ruokaan, vesilaskuun, sähkölaskuun, vakuutuksiin jne. - On aika ryhtyä puhumaan vanhusten eriarvoisuudesta, sanoo Tampereen yliopiston professori Marja Jylhä ja olen ehdottomasti samoilla linjoilla. 

Noin 1 prosentti suomalaisista eli 55 000 henkilöä kohtaa tämän päivän Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon kuluja, joita valtioneuvoston raportti kuvailee katastrofaaliseksi. Asiakasmaksut, lääkkeet ja matkat haukkaavat käytettävissä olevista varoista noin 40 prosenttia.

Niin, mihin katosi meidän pohjoismainen hyvinvointivaltiomme? Hautautuiko se vähitellen ja kenenkään huomaamatta uudistuksiin, hankkeisiin, komiteoihin, kokeiluihin, työryhmiin, asiantuntijaryhmiin.... Miettikäämme hetki tätä ja ajatellaan vuosikausia - jopa enemmän - pyörinyttä "sotesirkusta", josta valmista ei näytä tulevan koskaan.

 

Raija Westergård 

 

15. huhti, 2018

Näin sanoo professori, lastenpsykiatri, kansanedustaja, ministeri  Vappu Taipale ja jatkaa, että kun vanhemmat roikkuvat älylaitteissa, juuri mummot antavat lapsille aikaa. Taipaleen mukaan mummot eivät ole kestävyysvaje vaan kestävyystae. Itse en ole vanha vaan kevytvanha, Taipale sanoo.

”Tietokoneiden orjat eivät huomaa olevansa proletariaattia, jonka pitäisi vapautua, rajoittaa koneiden käyttöä. Se on olevinaan niin hir­veän hienoa”, Taipale sanoo kotonaan Helsingin Veräjämäessä. Niin, voiko oikeastaan tätä tämän ajan ilmiötä, somettamista paremmin sanoa ja vielä selkosuomella?

Löysin kirjastossa hajamielisesti hyllyjen väleissä ajalehdittuani Vappu Taipaleen kirjoittaman Isoäiti-kirjan (2017). Kirja sattui silmiini syystä, koska olen itsekin isoäiti ja elämäntilanne siltä osin aika uusi ja erilainen. Lapsenlapsi on todellakin jotain ihmeellistä, jos sitä oli (ja on edelleen) omatkin jo aikuiset lapset. Mutta siis tämä kirja: on hämmästyttävä, ällistyttävä ja suorasukainen teos elämänvaiheesta, joka tulee eteen meille jokaiselle ja Vappu Taipale - jos kukaan - on  mestari kuvaamaan asiat juuri oikeissa mittasuhteissa ja monin eri tavoin.

Taipale kirjoittaa myös mummouden tummemmista sävyistä. On mummoja, jotka osallistuvat lastenlasten hoitovastuuseen aina uupumukseen asti. On kaikkeen tyytymättömiä tai kaikkeen puuttuvia isoäitejä, pulloja kallistelevia mummoja sekä vanhoja naisia, joita oma suku käyttää härskisti hyväkseen. Isoäitejä on joka lähtöön. Vuonna 2001 Taipale aiheutti kohun, kun hän paljasti Ylioppilaslehden haastattelussa kokeilleensa 1960-luvulla lsd:tä. Lääkäripiireissä tämä ei ollut mitenkään tavatonta. Miten huumekokeilu sopii mummokuvaan?

”Kyllä mummon pitää olla hurja nuoruudessaan. Hän voi olla hurja vanhuudessakin”, Taipale sanoo ja nauraa. ”Sanotaan, että jos ei ole radikaali nuorena ja konservatiivi vanhana, ei ymmärrä mistään mitään. Mutta minä en aio ruveta konservatiiviksi vanhana.”

Aurinkorinteellä jutellaan myös usein isovanhemmuudesta, lapsista useassa alenevassa polvessa. On hienoa huomata, miten me jatkamme elämäämme lapsissa ja lapsenlapsissa, näissä kertomuksissa usein vilahtaa suuri ilo, mutta toisinaan myös suuri murhe. Lapsen ei koskaa pitäisi lähteä ennen vanhempiaan, mutta ihmisen elinpäivät kai "määrätään" kenen milläkin tavoin, kuten joku iskelmätahti aikoinaan lauloi. Kuitenkin ryhmässä juttelemalla ne suuretkin surut lientyvät edes vähäsen.

Vielä muutama sana ikäsyrjinnästä Vappu Taipaleen sanoin: ikäsyrjintä on Taipaleen mielestä Suomessakin täyttä totta. Jo itse sana mummo kertoo paljon suhtautumisesta vanhoihin naisiin. Mummohan kuvaa paitsi sukulaisuussuhdetta, myös yleisemmin vanhaa naista – eikä välttämättä mairittelevassa mielessä. ”Ikävimmillään ’mummo’ merkitsee toivottaman vanhanaikaista paksua rupsahtanutta tyhmää naista, jonka pukeutuminen noudattelee huivi–esiliina–tossut-koodia”, Taipale kuvaa.

Ikäsyrjintä voi olla rakenteellista, kuten mielipidekyselyissä, joissa yli 75-vuotiaiden mielipiteitä ei usein selvitetä lainkaan. Tai se voi olla henkistä, tunnepitoista ja sosiaalista syrjintää. Vanhat naiset jäävät näkymättömiksi, heitä ei huomata tai katsota. Markkinatkaan eivät panosta heidän tarpeisiinsa, vaikka mummot ovat suurempi kuluttajaryhmä kuin alle kaksikymppiset, Taipale sanoo. Hän itse kaipaisi esimerkiksi käytännöllisempiä, mutta silti tyylikkäitä vaatteita tai paremmin ikäisilleen sopivaa teknologiaa. 

Ikäsyrjintää on myös työelämässä. Taipaleen mielestä Suomessa ei osata ikäjohtamista, joka ottaisi eri-ikäisten vahvuudet ja tarpeet paremmin huomioon. Siksi monet hinkuvat eläkkeelle – Taipaleen mukaan tajuamatta, miten suuri muutos on, kun arjesta katoaa tuttu rytmi ja iso osa sosiaalisista suhteista. Hän toivoisikin, että raja työelämän ja eläkkeelle siirtymisen välillä voisi olla vähemmän jyrkkä. (HS 13.5.2017)

 

Raija Westergård 

 

8. huhti, 2018

Tämän päivän (su.8.4) Aamulehdessä on koko aukeaman juttu kotihoidon ongelmista. Kyllä, nimenomaan ongelmista, koska esimerkiksi Tampereella ja muissakin isoissa kaupungeissa tilanne alkaa olla lähes kaoottinen: hoitajia ei ole tarpeeksi suhteessa hoidettavien asiakkaiden määrään, josta henkilöstövajeesta kasautuu ketjureaktion tavoin monia muita ongelmia mm. asiakkaan luona käytettävä aika (muutama minuutti/asiakas), välimatkat asiakkaalta toiselle, sairauspoissaolot, joiden paikkaajiksi ei löydy sijaista, joka taas johtaa siihen, että jo ennestäänkin kiireisten ja väsyneiden hoitajien kontolle annetaan vielä toinen työvuoro perään...

Miten tähän tilanteeseen on tultu ja miten ylipäätään ongelma on päästetty näin huonoksi? Varmasti työntekijöiden suunnasta on lähtenyt viestiä jo paljon aiemmin ja ongelmat ovat varmasti kuultu ja tiedostettu, mutta miksi asialle ei ole tehty mitään konkreettista? Itsellä tulee mieleen (soteateistina), että onko kenties hallintokoneistossa liikaa paneuduttu sotesopan hämmentämiseen ettei ole huomattu ns. metsää puilta? Näin asiaa selittää asiantuntija:

"Ikäihmisten kotihoidon ja omaishoidon kärkihanketta vetävä Satu Karppanen sosiaali- ja terveysministeriöstä toteaa, että ministeriö tiedostaa ongelmat toiminnanohjausjärjestelmässä. –Siinä on nyt jotain erikoista, että se herättää työntekijöissä niin kovasti kritiikkiä. Järjestelmillä oli tarkoitus varmistaa, että asiakkaiden luona voidaan olla se aika, joka hoitosuunnitelmassa on sovittu ja josta asiakas myös maksaa. Niissä on hänen mukaansa jotain vikaa, jos se estää järkevän työnteon.

Ministeriöllä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä asian kanssa. Vastuu on Karppasen mukaan kunnilla. –Järjestelmät ovat kuntien ja kuntayhtymien omia hankintoja, joita ostetaan yksityisiltä järjestelmän toimittajilta. Karppasen mukaan suurin ongelma kotihoidossa on heikkenevä huoltosuhde. Hoitajien määrä ei tulevaisuudessa kasva, vaikka iäkkäiden määrä lisääntyy. –Jatkossa on hyödynnettävä myös muita resursseja sosiaalisen vuorovaikutuksen toteuttamiseen, esimerkiksi järjestötoimijoita ja vapaaehtoistyöntekijöitä. Meidän on pakko kohdentaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia niihin tehtäviin, joissa ammattitaitoa tarvitaan. Kotihoidon kehittäminen on yksi hallituksen kärkihankkeista". (Al. 8.4 -18)

Niin, näitä selityksiä on kuultu ennenkin: kun jotain ikävää pääsee tapahtumaan kukaan ei yleensä ole ollut paikalla, ei muista mitään eikä varsinkaan ota mitään vastuuta mistään jne. Mistä näitä muistamattomia ja vastuuttomia päälliköitä oikein tulee? Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen eräs sketsi takavuosilta, jossa näyttelija Heikki Kinnunen pistää parastaan. Kts. linkki sunnuntain ratoksi:

https://www.youtube.com/watch?v=T0vM4TfVn2M 

 

Raija Westergård

 

29. maalis, 2018

Saimme Aurinkorinteelle jälleen tauluja, tosin lähinnä julisteita, mutta kuitenkin. Tämä oheinen kuva osui ja upposi ja katsoin, että se sopii ehdottomasti meidän pianon yläpuolelle seinälle. Kuten tiedätte, kuvan alkuperäinen öljyvärityö on Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli vuodelta 1903, joka tällä hetkellä on Ateneumin kokoelmissa. 

Kun Haavoittunut enkeli valmistui, Simberg ei antanut sille mitään nimeä, vain pelkkä viiva. Hän oli sitä mieltä, että jokainen katsoja voi nimetä taulun oman käsityksensä mukaan. Jokainen voi olla joskus kuvan enkelin kaltainen, haavoittunut ja apua tarvitseva... 1900-luvun alussa Simberg sairasteli itsekin ja kerrotaan, että hän ehkäpä maalaisi itsensä tauluun juurikin enkelin kaltaiseksi. 

Jokainen meistä tarvitsee joskus toisen ihmisen apua, jokainen on varmasti joskus elämässään kuvan enkelin kaltainen, side otsalla ja siivet voimattomina. Silloin on hyvä, että löytyy kantajia tai kannattelijoita. Kaikki haavat eivät näy ulospäin, ja monia haavoittuneita on lähellämme joka päivä arjen keskellä. Joskus pohdinkin, että osaammeko olla valppaita ja kantaa juuri silloin, kun apua kaikista kipeimmin tarvitaan?

Vielä kuvan symbolismiin: ketä ovat nuo tummapukuiset pojat? Mihin he ovat matkalla ja mihin he kantavat enkeliä? 1900-luvun alussa (kun Simberg taulunsa maalasi) Suomi oli osa Venäjää ja uusi vuosisata vasta alussa. Kuvassa näkyvä järvimaisema on Helsingin Töölönlahti, jonka rannalla sijaitsi mm. lastensairaala. Ehkäpä sairastavista lapsista Simberg sai aiheensa tauluun, tai jostain muualta, joka tapauksessa teos on vaikuttava, myös kopiona Aurinkorinteen seinällä!

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni! Toivataan aurinkoa ja leppoisia päiviä!

Raija Westergård

 

24. maalis, 2018

Pääsiäinen on ilon ja valon juhla, keltaisella pensselöity, suklaalla kuorrutettu ja pajunkissoilla koristeltua pyhyyttä. Kyllä, käytän sanaa pyhä, koska sitä ei enää juuri käytetä puhekielessä. Pyhällä on kuitenkin suuri merkitys ihmisen ajassa, joka perustuu nimenomaan arjen ja pyhän vuoropuheluun. Vanhemmat ihmiset muuten käyttävät edelleen tavallisesta sunnuntaista nimitystä pyhä ja itsekin käytän sitä toisinaan: "mennään sinne tai tuonne sitten pyhänä". 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa  seitsemästä kuolemansynnistä ja erityisesti yhdestä, joka on ehkäpä kaikista pahin ja paheksuttava. Nimittäin ahneudesta. En tiedä kiinnostaako teitä, mutta kirjoitan silti. Hesarikin kirjoittaa ahneudesta näin:

"Veropakoilun, liike-elämän johtajien jättipalkkioiden ja pörssipelin takana ihmiset näkevät usein ahneuden rumat kasvot. Se näyttäytyy silloinkin, kun tavalliset ihmiset kahmivat kilpaa alennustavaroita: minulle ensin! Ahneutta on paheksuttu maailman sivu, mutta vasta viime vuosina psykologit ovat toden teolla ruvenneet etsimään selityksiä, mistä siinä oikein on kyse.

Kenties ahneus on reaktio ympäristön epävarmuuteen, kuten evoluutio­psykologiasta innoittuneet tutkijat uumoilevat. Niin sanotun elämän historian teorian­ mukaan ihmisten erilaiset käyttäytymistaipumukset ovat kehittyneet vastauksena ympäristön asettamiin haasteisiin.Taipumusta ahneuteen ruokkisi epäluotettava ympäristö. Tällaisissa oloissa tuntuu tarpeelliselta rohmuta omiin käsiin mahdollisimman paljon resursseja. Se pitää epävarmuutta loitolla.
 
Vaikka ahneutta on paheksuttu, sitä on pidetty myös kapitalismin talouskoneen polttoaineena.
”Ahneus on hyvästä”, kuten juppiaikojen elokuvaklassikon Wall Streetingeelitukkainen sijoitushirmu Gordon Gekko sanoo. Myös psykologisissa tutkimuksissa ahneus yhdistyy kilpailuhenkisyyteen ja pyrkimykseen toimia elämässään tuottavasti ja tehokkaasti.

Taloudellisen kunnianhimon polttoaine voi kuitenkin saastuttaa ympäristöä. Näin käy etenkin silloin, kun ahneus kannustaa haalimaan itselle etuja muiden kustannuksella. Riski on todellinen. Saksalaiset tutkijat yllättyivät pari vuotta sitten tutkimuksissaan siitä, miten vahva yhteys ahneudella on psykopatiaa luonnehtivaan häijyyteen. Häijyltä puuttuu empatiaa ja läheisiä kiintymyssuhteita. Lisäksi hänellä on taipumus käyttää hyväksi toisia ihmisiä ja vahvistaa itseään muihin kohdistamillaan ilkeyksillä". (Mikko Puttonen  23.3-18 Helsingin sanomat)
 

Tällaista tänään ahneudesta. Muut kristillisen opetuksen paheet ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ylensyönti ja himo. Uusia kuolemansyntejä arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan (BBC News) ovat: ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, ylenpalttisen vaurauden kerääminen, köyhyyden aiheuttaminen, huumekauppa ja huumeiden kauppa sekä ihmiskauppa, moraalisesti kyseenalaistetut kokeilut sekä ihmisen perusoikeuksien rikkominen. Oikeastaan tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin ja tulee mieleen sekin, että entäs ne ihmisen hyveet?  Ehkäpä kirjoitan niistä seuraavalla kerralla ellen muuta aihetta keksi. Tai aiheet keksivät minut?

Raija Westergård

Kuva: Hieronymus Boscin maalaus seitsemästä kuolemansynnistä vuodelta 1450

 

17. maalis, 2018

Maailmankuulu teoreettinen fyysikko ja kosmologi englantilaissyntyinen Stephen Hawking menehtyi muutamia päiviä sitten. Hän sairastui ALS-tautiin (liikehermoja rappeuttava ja tuhoava sairaus, https://www.lihastautiliitto.fi/fi/ALS_MND_) jo 21-vuotiaana ja lääkärit lupasivat hänelle elinaikaa vain muutamia vuosia. Hawking eli vakavasta sairaudestaan huolimatta 76-vuotiaaksi ja tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi monista kansantajuisista tiedeartikkeleista, haastatteluista ja luennoista. 

Hawking ansioitui uransa aikana erityisesti avaruuden mustien aukkojen tutkijana. Fyysikon keskeisimpiä tutkimusaloja olivat kosmologia, kvanttigravitaatio ja säieteoria. Hän oli innostunut maailmankaikkeudesta, ja sen vaiheita kuvaava Ajan lyhyt historia (2012) on maailman menestynein tietokirja. Lue aiheesta myös Kari Enqvistin kolumni: https://yle.fi/uutiset/3-10118499 

Hawking kirjoitti useita artikkeleita mm. ilmastonmuutoksesta: - Olemme lähellä pistettä, jossa maapallon lämpeneminen muuttuu peruuttamattomaksi. Planeettamme muuttuu Venuksen kaltaiseksi paikaksi, jossa lämpötila on 250 astetta ja taivaalta sataa rikkihappoa, Hawking kertoi taannoin BBC:lle. 

Joku lukijoistani varmasti nyt kysyy, että miksi kirjoitan tänään Hawkingista, ilmastonmuutoksesta, planeettamme tilasta ja mustista aukoista? Miksi en vaan pysyttelisi Aurinkorinteen asioissa? Niinpä niin. Vastaan, että miksipä en kirjoittaisi tästä tiedemaailman  erityisestä ihmisestä ja hänen uskomattomasta elämästään? Meillä kaikilla toki on erityinen elämä, mutta eräät joutuvat kaiken muun häslingin lisäksi taistelemaan parantumatonta sairautta vastaan vielä silloinkin, kun kaikki, siis aivan kaikki liikuntakyky katoaa. Mutta aivot toimivat.

Pyörätuolistaan ja puhesyntetisaattorin avulla Hawking  pystyi avaamaan silmämme ja tietoisuutemme ilmastonmuutoksen peruuttamattomuudelle erityislaatuisella tavalla: - Pelkäänpä, että evoluutio on saanut ahneuden ja aggressiivisuuden rakentumaan ihmisten geeneihin. Ei ole olemassa merkkejä konfliktien vähenemisestä ja sotilasteknologian sekä joukkotuhoaseiden kehitys voi koitua tuhoksi. Ihmisrodun selviytymiseksi paras toivo olisi löytää siirtokunta avaruudesta.

Tänään siirtokunta jossain tuolla universumissa tuntuu todella, todella kaukaiselta ajatukselta. Mutta ilmastomuutos tulee varmasti koskettamaan meitä jokaista tavalla tai toisella. Voiko ihminen enää pysäyttää vääjäämätöntä muutosta maapallolla? Jotain toki voimme tehdä. Ihan ensiksi pitäisi varmastikin päästä maailman meriä ja juomavesiä saastuttavasta muovista eroon, joka sekin tuntuu olevan ylivoimainen työ - avaruuden siirtokunnista puhumattakaan. Toivoa kuitenkin on, merestä kerätystä jätemuovista nimittäin valmistetaan tänä päivänä jo joitakin kulutustavaroita kuten lenkkitossuja, itsellänikin on jätemuovistä tehdyt silmälasikehykset, todella hyvät ja kevyet.

Kotiplaneetalle ja Aurinkorinteelle vielä palatakseni, voin kertoa uutisia: suuren kävijämäärän ja lisääntyvän kysynnän vuoksi lisäämme eläkeläisten kuntosalivuoroja Aurinkorinteen kuntasalilla. Jatkossa myös tiistaisin klo. 12 - 16 voi tulla kuntoilemaan. Ilmoitan viikko-ohjelmassa ja muissakin tiedotteissa kuntosalivuorot näin: kuntosali eläkeläisille avoinna ma - ke ja la klo. 12 - 16.

 

"En usko, että ihminen selviytyy seuraavasta vuosituhannesta, ellemme muuta avaruuteen. Liian monet onnettomuudet uhkaavat yhdelle planeetalle rajoittuvaa elämää. Olen silti optimisti. Me pääsemme tähtiin" - Stephen Hawking - (1942-2018)

 

Raija Westergård

 

 
11. maalis, 2018

Suunnilleen noin kirjoitetaan jo Raamatussa, Markuksen evankeliumissa luku 14. Lausetta on paljon siteerattu ja varsinkin, kun halutaan kirjoittaa köyhyydestä, suomalaisesta köyhyydestä,  eläkeläisköyhyydestä, kuten tänään Aamulehdessä Timo Kietäväinen, joka on työeläkevakuuttaja Kevan toimitusjohtaja.

Pätkätyöt, nollasopimukset ja osa-aikaisuus ovat tämän ajan työelämää, jonka seuraukset näkyvät noin 15 vuoden kuluttua. Eläkeläisköyhyydestä on monia määritelmiä. Minimieläketaso eli takuueläke on Suomessa tällä hetkellä 775 euroa kuukaudessa. Usein eläkeläisköyhiksi lasketaan ne, joiden eläke on alle tuhat euroa kuukaudessa.

Ja samaan aikaan toisaalla: eduskunnasta tai europarlamentista eläköityneet (tai vaaleissa tipahtaneet) entiset edustajat nauttivat sopeutumiseläkettä, joka on (riippuen edustajan palkasta ja työvuosista) 4000 - 6000 euroa kuukaudessa! Ja tämän lisäksi voivat vielä ansaita lisää kuka milläkin keinolla: yritystoiminnalla, osakeyhtiöiden hallituspaikoilla, asiantuntijoina kuka missäkin projektissa tai hankkeessa jne. Näin tämä kansanedustajien eläkeläisjärjestelmä on toiminut jo kauan, mutta todennäköisesti tähän tulee muutos, jos on uskominen eduskunnan puhemies Paula Risikkoa, joka Verkkouutisten mukaan kertoi: "Meillä on tosi tiukka tilanne taloudessa edelleen. Siksi on jouduttu leikkaamaan monista sellaisista asioista, joista ei olisi pitänyt leikata, jos vain tilanne olisi ollut parempi. Samaan aikaan sopeutumiseläkkeeseen ei ole koskettu. Se ei vain ole oikeudenmukaista, Risikko sanoo".

Historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa ET-lehdessä 2/17 elävästi ja hänelle tyypilliseen värikkääseen tapaansa köyhyydestä: "Pälpätys köyhyyden lisääntymisestä ei puhuttele minua pätkääkään. Historioitsijana tiedän kosolti suomalaisia köyhiä: laskiämpärin litkusta tapelleita kerjäläisiä, luurangonlaihoja vauvoja ja joukkohautojen nimettömiä röykkiöitä. En näppäile köyhyysmietteitäni hetken kuplassa. Omakohtaistakin kokemusta piisaa, joskaan ei kunniallista: jonotin leipää ehkä viimeisen kerran 13 vuotta sitten säästääkseni lantit viinaan ---sanassa sanotaan, että köyhät teillä on aina keskuudessanne. Niinpä niin. Köyhyys ei vähene saati poistu. Sieluissa se elää iankaikkisesti".

Mitä tähän enää voisi muuta lisätä?  

Raija Westergård

 

 
4. maalis, 2018

Otsikon mukaisesti kirjoitti Aamulehti lauantaina 3.3 -18. Viime päivinä on ahkerasti puitu kansanedustaja Elina Lepomäenilmoittautumista sote-uudistuksen vastustajaksi. Lepomäen mukaan suunnitellun kehityksen seurauksena Suomen terveydenhoitojärjestelmä on eriarvoisempi kuin yhdessäkään toisessa länsimaassa. Jos sote-uudistusta ei kyetä tekemään, kansan jakautuminen eri sote-palvelujen käyttäjiksi jatkuu. Maksukykyiset ottavat yksityisiä vakuutuksia itselleen ja lapsilleen. Työsuhteessa olevat saavat sairaanhoitoa työterveyshuollosta, jonka laatu ja laajuus vaihtelevat. Muut saavat selvitä julkisilla palveluilla (Aamulehti 3.3).

Minä otan Lepomäen kannanoton vakavasti. Hän on antanut kasvot kaikille sote-uudistuksen epäilijöille, Lepomäki ei todellakaan ole yksin mielipiteineen. Itse pohdin asiaa nimenomaan vanhusväestön näkökulmasta. Nimittäin samassa lehdessä (Aamulehti 3.3) on artikkeli, miten kriisi uhkaa vanhustenhoitoa. Tuoreen tutkimuksen mukaan Suomen hoivalaitoksissa työskentelevistä ei haluaisi itse vanhana ottaa vastaan oman yksikkönsä vanhuksille tarjoamaa hoitoa. Tämä on vakava viesti. Mihin vanhustenhoito on oikeasti menossa?

Artikkelissa kirjoitetaan myös hoitajien joukkopaosta eli hakeutumisesta muihin tehtäviin, opiskelemaan jne. Tutkija Teppo Kröger kirjoittaa, että ellei tätä syöksykierrettä pystytä oikaisemaan, suomalainen vanhuspalvelujärjestelmä on vaarassa jo nyt, kun sitä tarvittaisiin vastaamaan nopeasti ikääntyvän väestön kasvaviin hoivatarpeisiin.

Talouselämä-lehti kirjoittaa puolestaan seuraavaa: "Meillä ei ole mitään mahdollisuutta tarjota tulevien vuosien vanhuksille ihmisarvoista hoivaa ilman yksityisiä yrityksiä. Kuntien rahkeet eivät investointeihin riitä. Soteratkaisu on jo nyt myöhässä. Se on pakko tehdä. Mitä pidemmälle soteratkaisu siirtyy, sitä vaikeammaksi harvaan asutun maan vanhenevan väestön hoiva tulee". 

Mitä tästä kaikesta voi päätellä? Vanhukset tarvitsevat joka tapauksessa hoitoa, tulee sote maaliinsa sitten koska tahansa, sutena tai sammakkona. Jos on niin, että vanhusalaa koettelee hoitajapula, miten paljon enemmän lähihoitajiksi koulutettavia maahanmuuttajia Suomi tarvitsee, jotta selviydymme nopeasti vanhenevan väestömme hoivasta? Tässä pohdittavaa tuleviin päiviin...

 

Raija Westergård

 

 
24. helmi, 2018

 Tällä viikolla tiistaina Aurinkorinteellä aloitti uusi ryhmä eli Ehtookerho, joka on tarkoitettu omaishoitajien tueksi, vapaailtapäivän- ja esimerkiksi harrastuksten ja muiden menojen mahdollistamiseksi.

Ehtookerhoon tullaan siis aina tiistaisin klo 13, jolloin on tulokahvit ja mahdollisuus osallistua Kulttuuriklubin vaihtuviin ohjelmiin sekä myöskin tiistaisin klo 14 alkavan Muistikahvilan tilaisuuksiin, jossa niinikään viikottain on eri teema ja eri luennoitsijoita ajankohtaisista aiheista. Lue enemmän Aurinkorinteen ryhmistä, toiminnasta ja hinnoista täältä: 

http://aurinkorinne.simplesite.com/424218233 

 

 Suomen omaishoidon verkosto määrittelee omaishoitajaksi henkilön, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen ei selviydy arjestaan omatoimisesti.

Selvitysten mukaan yli miljoona suomalaista auttaa säännöllisesti läheistään. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 350 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia (Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma).

Omaishoitotilanteissa on eroja hoivan sisällön, keston ja rasittavuuden suhteen.  Vain hieman yli 10 % kaikista omaishoitotilanteista on lakisääteisen omaishoidon tuen piirissä. Omaishoitosopimuksia oli Suomessa vuonna 2016 n. 44 152. Katso tilastotietoa omaishoidon tuesta (Sotkanet).

Kotiin saatavat palvelut, lyhytaikaishoidon ja vapaan järjestäminen, päivätoiminta, hoitotarvikkeet, apuvälineet tai kodin muutostyöt helpottavat arjen sujumista ja suovat omaa aikaa, lepoa ja vapaata. Taloudellinen tuki turvaa toimeentuloa ja korvaa sairaudesta tai vammasta johtuvia kustannuksia. Omaishoitajat tarvitsevat myös henkistä tukea jaksamiseen ja hyvinvointiin sekä neuvontaa ja tietoa omaishoitotilanteeseen liittyvissä asioissa.

Juurikin tähän viimeksimainittuun kohtaan eli henkiseen tukeen ja jaksamiseen Aurinkorinteen Ehtookerho sopii  kuten myös hoitajan lyhyeen fyysiseen lepohetkeen. Ehtookerhossa on vielä sopivasti tilaa ja toivomme, että paikat täyttyvät nopeasti. Aurinkorinteen yhteystiedot löytyvät tältä kotisivulta nopeasti palkin  kohdasta "Neuvonta".

 

Teksti: Raija Westergård (omaishoitaja)

 
18. helmi, 2018

Kuvassa Hämeenkyrön Sosiaali- ja terveyskeskuksen kampus kuvattuna Raipalan pellon suunnasta. Nuoli osoittaa meidän Aurinkorinnettä ja sisäänkäyntiä, jota moni uusi kävijä on etsinyt jopa epätoivoisesti. Nyt tämä kuva havainnollistaa sijaintimme hienosti. (kuvakaappaus, kuvaaja tuntematon)

Tiedätte muuten varmaan, hyvät lukijani, vanhan sanonnan "kilometritehdas"? Termi saattaa olla jotain länsisuomalaista slangia, joita toisinaan tulee mieleeni vanhan kotiseutuni  murreperintönä. Joka tapauksessa kilometritehdas tarkoittaa työttömyyttä, joutua työttömäksi, tulla potkaistuksi kilometritehtaalle eli maantielle jalkapatikkaan etsimään uutta työtä.

Niin, Iltalehden artikkelin mukaan "kilometritehdas" voi odottaa varsin monia työntekijöitä sosiaali-ja terveysaloilta aivan lähiaikoina jos ko. lehteen on luottaminen: "Jos julkisista palvelulupauksista pidetään kiinni, tulossa on kaikkien aikojen verilöyly, kun kymmeniä tuhansia kuntien palkollisten virka- ja työsuhteita lopetetaan. Vähemmän tuottavia tuki- ja aputoimintoja poistetaan. Asiantuntijoita, keskijohtoa ja päälliköitä irtisanotaan. Työt korvataan tehokkaammilla toimintatavoilla, eikä kaikkia töitä välttämättä korvata mitenkään, koska ne muuttuvat turhiksi töiksi.

Suuri työpaikkojen leikkaus toteutuu sote- ja maakuntauudistuksen kautta. Sitä voi hyvin kutsua vaikka yhteiskuntasopimukseksi, jossa yksityinen sektori auttaa valtiota säästämään yt-tsunamin avulla. Maakuntiin aluksi siirtyviä julkisia palveluita tuottaa nyt noin 210 000 nykyistä kuntien palkollista. Sosiaali- ja terveysministeriö olettaa, että yksityiset yritykset haukkaavat terveysmarkkinasta neljänneksen. Todennäköisesti osuus tulee olemaan suurempi, puolet tai sitäkin enemmän". Lue koko artikkeli täältä:

http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201802162200751175_u0.shtml 

 

Joten eipä tässä kohtaa tämän enempää tällä erää. Täytyy vaan toivoa, että kaikki (Sote-uudistuksessa kaikenkaikkineen) menisi toivotulla tavalla, valitettavasti aika monella alkaa usko horjua vuosien epävarmuuden jälkeen. Ja loppua "sopankeitolle" ei näy...

 

Raija Westergård 

 

9. helmi, 2018

Aurinkorinteen Tarinatuvassa usein keskustellaan mm. siitä, kuka mistäkin on kotoisin: joku on karjalainen, hämäläinen, pohjalainen, lappilainen jne. Myös maahanmuuttajataustaisten harjoittelijoidemme alkuperäinen kansallisuus kiinnostaa aina meidän asiakkaita. Muhtar vastasi joku päivä hienosti: "minä olen suomalainen". Tästä vastauksesta jäinkin pohtimaan, että kuka meistä oikeastaan on 100 % suomalainen? Sen tiedän etten minä ainakaan ole. 

Ihmisen perimää voidaan nykytekniikalla tutkia ja analysoida tarkasti ja viimeaikaisten tulosten valossa on selvää, että perimältään selvärajaista suomalaista kansaa ei ole olemassakaan. Itse asiassa yksi Euroopan jyrkimmistä geneettisistä rajoista kulkee etelästä pohjoiseen halki Suomen: länsi- ja itäsuomalaiset ovat varsin erilaisia geeniperimältään.

Mikä siis olisi se puhdas­rotuinen suomalainen, jonka geeniperimää pitäisi erityisesti vaalia? Kun salskea vaalea nuorukainen nai kotikylänsä pellavatukkaisen neitokaisen sukupolvesta toiseen, tuloksena on vain perinnöllisten tautien lisääntyminen – ja tautiperinnöstämmehän me olemme kuuluisia. Terve kansa syntyy jatkuvan ristisiitoksen tuloksena: mitä kauempaa lisääntymiskumppani on, sitä vähäisempi on todennäköisyys perinnöllisiin tauteihin.

Suomalaiset eivät tulleet tänne mitenkään ”rodullisesti puhtaana” kansana vaan ovat kehittyneet sekä matkallaan tänne että täällä lukuisten eri kansanryhmien sekoittumisena. - Suomalainen on ihminen, joka asuu Suomessa ja työskentelee maansa hyväksi, alku­perästään riippumatta. (Seppo Vuokko, Maaseudun Tulevaisuus 3.7.2017)  

Lue koko artikkeli täältä: 

http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/kuka-meist%C3%A4-on-puhdasverinen-suomalainen-1.196721 

Omaa geeniperimänsä on nykyään helppo tarkistuttaa. Markkinoilla on monia erilaisia testipaketteja eri valmistajilta ja joita on helppo käyttää. Sylkinäyte kahteen putkiloon ja paketti postiin. Noin kuukauden kuluttua tulee vastaus sähköpostiin.  Minäkin teetätin sellaisen testin itselleni ja hämmästyin todella etnisen alkuperäni tuloksia. Toisaalta - em. artikkelin valossa - en ole enää hämmästynyt: tottakai meissä kaikissa on monia erilaisia etnisyyksiä, joita on sekoittunut ja jäänyt geeniperimään "matkan" varrella kenelle enemmän, kenelle vähemmän.

Aivan kaikkea ihmisen ei tarvitse kuitenkaan tietää. Itse en lähtisi kartoittamaan esimerkiksi tautiperimääni ja mitä hyötyä siitä minulle olisi? Ehkäpä enemmän vain haittaa ja harmia erilaisia tauteja ja kremppoja odotellessa. Niitä tulee joka tapauksessa.

Kaikki aikanaan. 

 

Teksti: Raija Westergård

 

 

 
3. helmi, 2018

”Ääneen lukeminen toiselle ihmiselle jakaa tiedon, tarinat ja ystävyyden”, toteaa Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n kunniapuheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen. Presidentti Halonen on Minä luen sinulle -kampanjan suojelija. Kampanja huipentuu lukuviikkoon 5.2. - 11.2.2018, jolloin maahanmuuttajat toteuttavat lukuhetkiä iäkkäille ja kehitysvammaisille ihmisille ympäri Suomea. Lukuviikon startti on 1.2. kansainvälisenä maailman ääneen lukemisen päivänä. Maahanmuuttajien lukuhetkeen Helsingissä osallistuu kirjailija ja psykiatri Claes Anderson.

”Meissä on aina enemmän yhteistä kuin erilaista. Selkokielinen lukuhetki on oiva tapa tutustua”, toteaa projektisuunnittelija Minna Salonen Kehitysvammaliiton Selkokeskuksesta. ”Toivomme, että vanhus- ja vammaistyön yksiköt, maahanmuuttajakoulutuksen järjestäjät sekä muut monikulttuurisuuskentän toimijat ympäri Suomea lähtevät kampanjaan mukaan. Erityisen lämpimästi toivotamme tervetulleiksi myös maahanmuuttajien omat yhdistykset”, kannustaa Valli ry:n projektisuunnittelija Aili Korteniemi.

”Lukuhetki tuo iloa ja hyötyä kaikille. Maahanmuuttajat oppivat suomen kieltä ja saavat kokeilla vapaa-ehtoistoimintaa. Iäkkäät ja kehitysvammaiset ihmiset saavat jakaa elämänkokemustaan ja tutustuvat uusiin suomalaisiin. Selkokieliset aineistot tuovat lukuelämykset kaikkien saataville”, Salonen kertoo.

Meillä Aurinkorinteellä on toteutettu "lukuviikkoa" oikeastaan jo viime vuoden keväästä, jolloin ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset nuoret tulivat meille työharjoitteluun. Lähinnä kyseessä on työelämään valmentautuminen ja kielen oppiminen, jonka opettamisen meidän asiakkaat ovat ottaneet omakseen. Erilaiset kysymyskortit ovat oivallinen keino vuorovaikutteiseen oppimiseen ja samalla syntyy keskustelua milloin mistäkin aiheesta. 

"Lukeminen kannattaa aina" (Jörn Donner) ja olen aivan samaa mieltä. Myös ääneen lukeminen kannattaa aina paitsi lapsille, myös muille ikäryhmille. Minä luen sinulle...

 

Raija Westergård

 

"Kävin nopean lukemisen kurssin ja luin Tolstoin Sodan ja rauhan kahdessakymmenessä minuutissa. Siinä puhuttiin Venäjästä." - Woody Allen  

 

 

 
26. tammi, 2018

Moni ikäihminen on edelleen digiyhteiskunnan ulkopuolella, kertoo Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli Ry.n Ikäteknologiakeskuksen selvitys.  Kysely ikäihmisten sähköisestä asioinnista toteutettiin kevään 2017 aikana. Kyselyyn vastasi liki 900 ikäihmistä, joista yli puolet paperilomakkeella.

Neljännes kaikista kyselyyn vastanneista ei ollut koskaan tunnistautunut sähköisesti. Paperilomakkeella vastanneista (479 henkilöä) lähes puolet ei ollut asioinut verkossa millään tavalla, selviää kyselystä. "Kun julkiset palvelut siirtyvät entistä enemmän sähköisiksi, on huolehdittava niiden helppokäyttöisyydestä ja saavutettavuudesta. Erilaisten käyttäjäryhmien tasavertaisuus ja palvelujen saanti on taattava", sanoo toiminnanjohtaja Virpi Dufva Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:sta. "Iäkkäille ihmisille on myös varmistettava riittävä tuki ja neuvonta sähköiseen asiointiin." 

"Ikäihmiset haluavat olla aktiivisia ja hoitaa omia asioitaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi käyttää tietokonetta, vaikka haluaisivat. Vastaajat kertoivat, että heillä ei ole sopivia laitteita tai tunnistautumisvälineitä. Monella ei ole varaa tietokoneeseen tai älypuhelimeen", kertoo Vallin Ikäteknologiakeskuksen kehittämispäällikkö Sanna Kaijanen.

Meillä Aurinkorinteellä yksi digiongelma (edellämainittujen ohella) liittyy arkiseen tiedottamiseen. Meidän asiakkaat kun ovat tottuneet lukemaan kaikki tärkeät asiat ja uutiset paperisesta "pitäjän lehdestä" eli UutisOivasta. Oman kyselyni perusteella varsin harva meidän asiakaskunnasta käyttää tietokonetta, ja ovat siksi ulkopuolella vähän kaikista tapahtumista. Ainostaan silloin kun joku omainen tulee käymään, he pääsevät heidän kauttaan osalliseksi digimaailmaan.  

Moni asiakas kysyy myös, miksemme ilmoita ohjelmastamme UutisOivassa. Joudun vastaamaan ettemme taloudellisista syistä voi niin tehdä ja että ainoa ilmoituskanavamme on sähköinen Aurinkorinteen postituslista sekä FB-sivut ja muutamat paperiset esitteet, joita saa mm. Aurinkorinteen infopisteestä. Onneksi meillä on vapaaehtoisia, jotka tulostavat ja jakavat paperisia viikko-ohjelmia (kuvassa) esim. kauppojen ilmoitustauluille, kerrostalojen infotauluille jne. Aamulehden Menoinfossa (ilmaispalvelu) on myös meidän ohjelma päivittäin, mutta valitettavasti se on vaikea löytää muiden samankaltaisten ilmoitusten joukosta.

Toivottavasti Aurinkorinteen "puskaradio" eli postituslista ja FB-sivu toimii välittäjinä ja "etsivänä vanhustyönä" niin, että tavoittaisi mahdollisimman monia yksinäisiä ja meidän palveluista yhä tietämättömiä ikäihmisiä Aurinkorinteen palvelujen äärelle.

 

Teksti ja kuva: Raija Westergård

 

 
19. tammi, 2018

Aurinkorinteellä on taas vietetty aurinkoista viikkoa vaikkei taivaankannen aurinkoa olekaan juuri näkynyt pilviverhojen takaa. Diakoniapappimme Anu Mätäsniemi kävi Aurinkorinteellä hartauksen merkeissä ja mukana oli myös Hannelen laulajia. Aurinkorinteen hartaustilaisuus on aina kotoinen ja lämminhenkinen ja meillä on jopa ihan oma virsi (543, Valkeus iankaikkinen), jonka laulamme joka kerta yhdessä asiakkaitten ja vierailijoiden kesken.

Anu-pappi mainitsi puheessaan tulevan viikonlopun tapahtuman Sovinto 100, jossa tapahtumassa Kallion kirkossa 19. - 21.12018  etsitään ratkaisuehdotuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin sekä rakennetaan sovintoa eri lailla ajattelevien ihmisten välille. Mitkä asiat jakavat suomalaista yhteiskuntaa ja synnyttävät eripuraa ihmisten välille? Mitä ja kenen pitäisi tehdä, jotta eriarvoistumiskehitys saataisiin pysäytettyä? Miten eri kulttuureista tulevat tai eri lailla ajattelevat ihmiset voisivat elää sovinnossa ja kunnioittaa toistensa mielipiteitä?

Sovinto 100-tapahtumassa ratkaisuehdotuksia pohditaan muun muassa köyhyyden ja eriarvoistumisen, vihapuheen ja vaikeista kokemuksista selviytymisen näkökulmista. Näitä teemoja voisi pohtia jokainen arjessaan eikä pelkästään tässä yhdessä nimenomaisessa tapahtumassa. Ja syytä olisi myös todellakin kysyä, miten esimerkiksi myötätunto voisi määrittää suomalaista yhteiskuntaa ja miten tehdä siitä pysyvä arvopohja tulevaisuuden yhteiskunnan rakennuspalikaksi.

"Yritys ymmärtää toista ihmistä ei koskaan mene hukkaan" (Elina)

 

Teksi: Raija Westergård

 

 

 
12. tammi, 2018

Kolmen viikon loma alkaa olla takana ja on sanottava, että loma tuli todellakin tarpeeseen. Oli aika hiljentyä syksyn touhun ja tohinan jälkeen ja nyt voi katsella valoa ja kulkea kevättä kohti uusin kujein tai ainakin uusin ajatuksin.

Lomalla luin sekä kotona että palmun alla varsin mielenkiintoista kirjaa. Katriina Järvinen on sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kouluttaja ja kirjoittanut monta teosta ja myös tämän jo mainitsemani Saanko esitellä. Monenlaiset minämme(Kirjapaja 2017). "Onko taivalluksemme täällä johdonmukainen kertomus vai jotain muuta? Eikö elämä tuo eteen törmäyksiä ja täyskäännöksiä, pussinperiä ja uusia alkuja?  Huomaamme olevamme eri ihmisten kanssa erilaisia (kontekstisidonnaisuus), välillä omat teot kummastuttavat ja jotkut menneisyyden tapahtumat haluaisi pyyhkiä pois. Joskus ympäristö ei hyväksy sitä mitä olemme" (Katriina Järvinen)

Luku Sosiaalisella näyttämöllä (s. 88) on mielenkiintoinen sinänsä. Järvinen kirjoittaa, että me kaikki olemme amatöörinäyttelijöitä omassa elämässämme, toiset suorituvat siitä huonommin, toiset paremmin. Eli me näyttelemme itse itseämme tällä elämän trapetsilangalla, josta samalla tarkkailemme, miten muut selviytyvät omasta suorituksestaan. Järvinen siteeraa sosiologi ja kirjailija Erving Goffmania (1922 - 1982), jonka mukaan elämän teatterissa asiat sujuvat, kun jokainen vie oman osuutensa läpi onnistuneesti. Mutta aina näytökset eivät onnistu. Syntyy hämmennystä ja sekaannusta. Ihmislaumassa hämmennys nimittäin on yhteinen uhka, siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa showta, pitää säilyttää omat ja toisten kasvot.

Entä kun näyttämöä ei ole? Elämässä voi tulla vaiheita, jolloin on vaikeaa liittyä sosiaaliseen maailmaan sellaisena kuin on. Järvinen kirjoittaa sosiaalisesta paikattomuudesta, rooli ja käsikirjoitus puuttuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa on kohdannut lähipiirin menetyksiä, läheisen itsemurhan, huumeriippuvuutta, alkoholismia, asunnottomuutta, taloudellisia menetyksiä jne. Järvisen mukaan lauman löytäminenkään ei tee rumasta ankanpoikasesta joutsenta, vertaisryhmissä on aina läsnä ihmisen normaali raadollisuus. Kokemuksia ja vaikeuksia vertaillaan ja niillä kilpaillaan. Syntyy nokkimisjärjestyksiä, erilainen voi kokea itsensä erilaiseksi myös muiden erilaisten seurassa.

Tästä kirjasta ja aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Ehkäpä kuitenkin kirja kannattaa lainata kirjastosta ja lukea itse, jos kiinnostaa ja miksei kiinnostaisi? Järvinen osaa kirjoittaa innostavasti ja mukana on paljon itse koettua elämää. Luin aiemmin hänen yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoittamansa kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) ja samaistuin aika hyvin "retkeilijään" tässä kohtaa. Ja löysin "itseni ja muita tuttuja" myös tästä viimeisimmästä Järvisen kirjasta, siis monenlaiset minämme elämän monimuotoisilla  näyttämöillä.

 

Teksti: Raija Westergård 

 

3. tammi, 2018

Musiikki paikkaa (tanssin ohella) myös jo syntyneitä vaurioita, kuten esimerkiksi aivohalvauspotilaiden toipumisessa musiikin kuuntelulla on merkittävä osa koko toipumisprosessissa. Musiikki myös jarruttaa dementiaa eli huoltaa hoksottimia tavalla, jota ei äkkiseltään välttämättä ymmärrä. Muistisairas nimittäin saattaa muistaa laulun sanat, vaikka omien lasten ja muiden läheisten nimet ovat haipuneet muistista jo ajat sitten. Musiikkimuistin alueet rappeutuvat hitaammin kuin aivojen muut rakenteet.

Musiikki palvelee myös älyä ja mm. suomalainen tutkimus vahvistaa asian geeneistä. Musisointi aktivoi geenejä, jotka kytkeytyvät aivojen muovautumiseen, oppimiseen, muistiin, ajatteluun ja liikkeiden säätelyyn, kertoo musikaalisuuden biologiaa tutkinut lääketieteellisen genetiikan tohtori Liisa Ukkola-Vuoti syyskuun lopussa 2017 ilmestyneessä kirjassaan Musikaaliset geenit - hyvinvointia musiikista.

Kaikkien tuntema Aira Samulin (kuvassa) kehottaa Aivoterveys-lehdessä, että "Tanssi aivot onnelliseksi". Sekin toki pitää paikkansa, tämän varmasti tiedämme kaikki. Neurotiede nimittäin on todennut, että tanssissa yhdistyvät lähes kaikki aivoille hyvää tekevät elementit: musiikki, liike ja mielihyvä. Samulin mainitsee vielä, että "on hyvä ajatella paljon, siis käyttää aivoja, mutta minusta on myös tärkeää, minkälaisia ajatuksemme ovat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia. Pitää myös ajatella mitä sanoo ja miten puhuu itsestään ja muista. Ja on hyvä tiedostaa, että se mitä ajattelee, näkyy kehonkielessä". Tästä olen ainakin itse henkilökohtaisesti aivan samaa mieltä: mustat ajatukset todellakin näkyy jollain tavalla ihmisen olemuksessa. Siispä ajatellaan valoisasti ja hymyillään tavatessa, eikö niin?

Näissä mietteissä tänään. Hyvää alkanutta vuotta 2018 kaikille lukijoille!

Teksti: Raija Westergård

 

Lue täältä HS.n artikkeli musiikin merkityksestä aivoille:


https://www.hs.fi/tiede/art-2000005510542.html?share=17100b8f9df9c68257d2ddcca891b000