Keikalla soittokunnan kera.. Punaisten muistomerkin paljastustilaisuus Viljakkalan hautausmaalla syksyllä 2017. Kuva: Silvo Kuusinen

 

 

 

 

Tällä sivulla esseet:

 

* Kun nainen kurkistaa nokkapellin alle - näkökulmia sukupuoleen ja teknologiaan (2010)

 

* Kutsumuksesta kurimukseen - naisia modernin Suomen aamunkoitossa 1900-luvun alussa (2010)

 

* Minuuden riistäjät. Tehtävämme on tutkia yhteiskuntaa... ( 2012)

 

 

 

Kun nainen kurkistaa konepellin alle...

 

        Raija Westergård (2010): Näkökulmia sukupuoleen ja teknologiaan 

 

 

Tekniikan sopivuutta miehille ja epäsopivuutta naisille perusteltiin sukupuoleen liitetyillä biologisilla ominaisuuksilla ja eroilla, mikä teki tekniikan sukupuolittumisen luonnolliseksi”. Näin kirjoittaa naisia tekniikan opiskelijoina ja asiantuntijoina aikavälillä 1879–1939 käsittelevässä pro gradu-tutkielmassaan Johanna Vähäpesola ja mielestäni juuri tässä lauseessa ilmenee erittäin hyvin yleinen suhtautuminen naiseen tekniikan opiskelijana ja myöhemmin työelämässä.

 

Mielestäni tässä Vähäpesola onnistuu hyvin tuomaan esiin sukupuolen (naisten) kertomukset opiskelustaan ja työuristaan ja tuo valaisevasti esiin tietynlaiset vallan portaat, joita naisten – olivat he sitten miten koulutettuja tahansa: insinöörejä tai arkkitehteja – oli erittäin vaikea nousta suorittavasta työstä koulutustaan vastaaviin työtehtäviin. Pohdinkin, että sata vuotta myöhemmin tänä päivänä yhteiskunnassamme on edelleen sama ongelma, vaikka huimaa edistystä onkin tapahtunut tällä saralla melkoisesti.

 

Tärkein tutkimuskysymykseni tässä esseessä kulminoituu naisen kokonaiseen elämänkaareen tytöstä aikuiseksi ja edelleen ikääntymiseen ja vanhuuden kiireettömiin päiviin. Kysyn, miksi sukupuoli oli 1900-luvun alussa voimakkaasti naisia kategorisoiva ja miksi näin oli juuri tekniikan aloilla? Kysyn lisäksi miksi esimerkiksi arkkitehti Wivi Lönn (1872–1966) oli jopa uhka oman aikansa miesarkkitehdeille? Käsittelen myös ikääntyvän naisen tematiikkaa, polkupyöräilyn sukupuolisuuteen kohdistuvia kysymyksiä ja miksi esimerkiksi auto on naiselle tärkeä paitsi työelämässä myös elämän iltapuolella.

 

Tässä esseessä käytän lähteenä em. Vähäpesolan tutkimusta ja mm. Tiina Männistön, Marja Aulangon ja Liisa-Maria Nitovuoren artikkeleita sekä kirjallisuudesta Tuija Saresman, Leena-Maija Rossin ja Tuula Juvosen toimittamaa teosta Käsikirja sukupuoleen (2010).

 

Wivi Lönn ja paloaseman pitkät varjot

Huomioitavaa Vähäpesolan työssä on, että hän mainitsee tekniikan alueelle muodostuneen erillisen alueen, joka siis oli tarkoitettu naisille ja joka oli alisteinen miesten tehtäville. Naiset siis valmistuttuaan työllistyivät lähinnä miesten heille osoittamiin matalan statuksen ja palkan anonyymeihin tehtäviin. Tekniikan ”sopivuutta” naisille siis suorastaan eliminoitiin pois naisten ulottuvilta ja vaikka osa naisista omaksuikin miehisen roolin – puhetavat yms. – valtahierarkia toimi kuitenkin naisia erottavasti. Valtasuhteet oikeutettiin biologisilla eroilla ja kyse ei ollut yksilöistä vaan sukupuolesta.

 

Suomalaisista arkkitehdeistä minua on henkilökohtaisesti kiinnostanut jo kauan Wivi Lönn ja ei ainoastaan siksi että on nainen, vaan myös suunnittelutöidensä vuoksi, esimerkiksi Tampereella Tyttökoulu vuodelta 1902, Aleksanterin kansakoulu 1904, Talouskoulu 1905, keskuspaloasema 1908, Pispalan rukoushuone 1908 ja Varalan voimisteluhallirakennus 1911. Nämä Lönnin mestarilliset luomukset seisovat jykevästi Tampereen arvopaikoilla ja keräävät yhä tänään ihailevia katseita ohikulkevilta turisteilta kuin myös kaupungin asukkailta. Lisäksi Lönn suunnitteli Tampereen seudulle runsaasti yksityisiä pientaloja mm. Tampereelle, Pälkäneelle ja Ylöjärvelle. Lönnin koko tuotanto jakautuu kolmeen vaiheeseen: Tampereen vuodet 1898–1911, Jyväskylän kausi 1911–1918 ja Helsingin vuodet 1940-luvulle asti.

 

Vähäpesolan työtä lukiessa minulle on selvinnyt myös, miten suuria vaikeuksia Lönn ja myös muut naisarkkitehdit kokivat työelämässä 1900-luvun alkupuoliskolla. Lönnin 0piskeluajat haastattelujensa mukaan sujuivat kohtalaisen hyvin ilman sukupuolittuneita arvioita, mutta itse työelämä olikin jo aivan muuta. Lönn mainitsee, miten eräät muurarit tahallaan yrittivät muurata seinää vinoon, jonka Lönn kuitenkin äkkiä huomasi ja korjautti. Tämä seikka mielestäni kertoo paljon sukupuolittuneesta vallasta ja miten tietyllä tahallisuudella yritettiin sälyttää ”virhe” naiseuden kategoriaan.

 

Wivi Lönn kohtasi urallaan monia esteitä ja Vähäpesolan mukaan hänellä oli työelämässä suhteellisen vähän elintilaa, vaikka hän itse ei pitänyt työskentelyä miesvaltaisella alalla erityisen hankalana. Kuitenkin kilpailu työtilaisuuksista oli kaiketi raadollista ja voittaessaan suunnittelukilpailun Tampereen paloasemasta toi mukanaan kitkeriä kommentteja mieskollegoiden suunnalta. Tampereella tuolloin (1900-luvun alkupuolella) työskenteli useita arkkitehteja, joista Wivi Lönn oli ainoa naispuolinen. Taistelussa kaupunkitilasta (suunnittelukohteista) Lönn oli kuitenkin ylivoimainen.

 

Wivi Lönn oli selvästi uhka aikansa miesarkkitehdeille. Pääpaloaseman suunnittelukilpailun voittajana Lönn astui kipeästi miesarkkitehtien varpaille, koska paloasema on perinteisesti ”miesten tila” eikä sen suunnittelija siis voinut olla nainen. Kun Lönn myöhemmin voitti VPK:n talon suunnittelukilpailun, rakennusta ei koskaan rakennettu Lönnin piirustuksilla. Lönn itse arveli menettäneensä työn sukupuolensa vuoksi, mikä kaiketi olikin todellinen syy Lönnin ohittamiseen. Haastatteluissa naiset (Lönnin ohella) kuitenkin varsin vähän tuovat esiin sukupuoleensa liittyviä yhteentörmäyksiä opiskelussa ja työelämässä. Varmasti törmäyksiä ja vastakkainasetteluja oli, mutta merkillisen pidättyvästi naiset niistä mainitsevat. Pettymyksistään työelämässä he selittävät johtuneen omasta toiminnasta, ei niinkään sukupuolisesta syrjinnästä.

 

Teknologian hiljaiset liikkuivat hameissa – mutta entä nykyään?

Vähäpesola kirjoittaa tutkimuksessaan, että naisille ja miehille asetettiin erilaiset odotukset juuri tekniikan alalla. Pärjätäkseen miehisellä alalla naisten tuli käyttäytyä tietyllä tavalla. Monet valitsivat hiljaisuuden ja näkymättömyyden eli neutraalin roolin työtehtävissä, joka tavallaan tarkoitti suorittavaa työtä ja ”naisille sopivaa” konttorityötä. Tekniikan ja sukupuolen merkityksiä ja kyseenalaistamista ei juuri pohdittu, mutta kuitenkin miehisellä alalla työskentelevien naisten tuli valita naisellinen tai miehinen rooli ammattinsa sisällä, joka varmasti oli vaikea toteuttaa käytännössä.

 

1900-luvun alussa ja – mikä merkillistä – vielä tänä tänään naisen tulee olla jopa moninkertaisesti pätevämpi mieheen nähden, jotta pärjäisi miesten maailmassa (tekniikan aloilla). Monet naiset juuri tästä syystä suorittavat korkeakoulututkintojakin kaksin kappalein. Naisia ja miehiä kohdeltiin (ja kohdellaan jossain määrin yhä edelleen) epätasa-arvoisesti työelämässä ja naiset joutuivat tekemään avustavia ja toissijaisia tehtäviä, vaikka pystyisivät paljon enempään. Naisilla ei Vähäpesolan mukaan ollut 1900-luvun alussa muuta mahdollisuutta kuin sopeutua ja suostua naisia syrjiviin käytäntöihin.

 

Pohdittaessa tämän päivän tyttöjen ja naisten koulutusvaihtoehtoja ja nimenomaan tekniikan aloilta, ymmärtääkseni esimerkiksi naisteekkarien osuus on selvästi kasvussa. Mielestäni on aivan selvää, että sukupuolella ei ole merkitystä esimerkiksi monimutkaisten matemaattisten kaavojen ratkaisuissa, lujuuslaskelmien suorittamisessa tai muissa vastaavissa tehtävissä. Vielä 1980-luvulla teekkarityttöjä ihmeteltiin, mutta tuskin enää tänä päivänä. Vanhin tyttäreni opiskelee parhaillaan kone- ja tuotantotekniikkaan ja ainakaan hänellä – kertomuksistaan päätellen – ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia opiskelun, harjoittelupaikkojen yms. suhteen.

 

Autojen ja sitä kautta teknologia yleensä on saanut maskuliinisen ”korvamerkin” jo 1900-luvun alusta alkaen, mutta erityisesti 1920–1930-lukujen moderneina vuosikymmeninä. Ensimmäinen oma muistikuvani 1920-luvun autoista nimenomaan miehisenä alueena on vanhoista Suomen Kuvalehdistä, joita lapsuuteni sadepäivinä selailin kotitaloni ullakolla. Jotenkin nuo vanhat, kellastuneet ja kaiketi jo homeiseltakin tuoksuvat lehdet kiehtoivat lapsen mieltäni, ja kiehtovat yhä, sillä olen säilyttänyt ko. lehtiä – vanhimmat numerot vuodelta 1921 - näihin päiviin asti. Mielenkiintoisimpia asioita lapsen silmin olivat tietenkin kaikki mainokset ja automainoksetkin, ja toki lehdessä oli myös polkupyörämainoksia. Esimerkiksi turkulainen Rautateollisuus Oy Pyrkijä mainosti vuonna 1929 pyöräänsä: ”Olen tässä tuuminut minkä polkupyörän ostan itselleni? Edullisinta on ostaa Pyrkijä – polkupyörä. Se on rakennettu Suomen maastoa, ilmastoa ja suomalaista kuormitusta varten”. Kuvassa on kaksi miestä, jotka katselevat runkopyörää päät kallellaan. Naisia ei kuvan suomalaiskansallisessa maisemassa näy ollenkaan.

 

Älä anna muijalles polkupyörää” – mainosten sukupuolittuneet kuvat

Teknologiaa ja sukupuolta pohdittaessa ei voi ohittaa polkupyörän ilmestymistä paitsi mainoksiin että myös suomalaiseen maisemaan sinänsä. Tiina Männistö-Funkin artikkelin ja edellä mainitsemani mainosten suhteen pohdinkin sukupuolen näkyvyyttä ja näkymättömyyttä aikana, jolloin polkupyörä oli uusi ja eräänlainen statussymboli. Männistö-Funk kirjoittaa mielenkiintoisesti, että pyöräily ja omistajuus olikin ensin yläluokan yksinoikeus, joka sittemmin levisi hitaasti maaseudun oloihin ja harvaan asutetuille seuduille helpottamaan matkanteon vaikeutta.

 

Se, oliko pyöräily naisille ”sopivaa” onkin sitten jo asia sinällään. Kätilöille, sairaanhoitajille yms. neutraalin ja tärkeän ammatin omaavalla naiselle pyörä tietysti suvaittiin paremmin kuin muille naisille, joiden sukupuolielin pelättiin menevän ”pilalle” satulan hankauksesta. Itsekin muistan takavuosina enoni (varsinainen koiranleuka) varoittavan naapurin isäntää, joka oli vastikään opettanut keski-ikäisen vaimonsa pyöräilemään: ”50 vuotta täyttäneelle naiselle ei saisi enää antaa polkupyörää käyttöönsä”.

 

Paitsi polkupyöriä, myös autoja mainostettiin ahkerasti mm. 1920-luvulla. Esimerkiksi edellä mainitsemani vuoden 1929 Suomen kuvalehdessä mainostetaan Buick-merkkistä autoa ja myös nainen on kuvassa mukana, tosin seisomassa elegantisti auton ulkopuolella ja katsomassa eteerisesti kaukaisuuteen – menneisyyteensä? Buickin ohella myös Chrysler mainostaa ja kuvassa on kolme miestä nostamassa hattujaan ohi kiitävälle autolle. Naiset puuttuvat tyystin moottorivene- ja moottoripyörämainoksista kuten myös renkaita ja muuta teknologiaa esittelevistä jutuista, ja jos joissakin kuvissa ovat, niin erittäin epämääräisesti kuvattuna ja matkustajana. Vain yhdessä Nash-automainoksessa ko. lehdessä on nainen ratissa ja mies seisomassa ulkopuolella ja keskustelemassa naisen kanssa.

 

Suomessa 1920 – 1930-luvuilla paitsi pyöräily myös autoilu naisen harrastuksena tai tarpeellisena välineenä esimerkiksi työmatkalla oli vielä perin ihmeellistä ja harvinaistakin. Jos polkupyörällä ajaminen oli naiselle sukupuolensa vuoksi ”epäsopivaa”, autoilu ja auton omistaminen oli sitä kaksin verroin enemmän. Ajokortin hankkiminen ja oma auto oli tavallaan myös sukupuolista valtaa ja vallan näyttämistä perinteisesti maskuliinisilla teknologianäyttämöillä. Maaseudun oloissa jo autokoulua käyvä nainen oli kummajainen ja myös salaisen kateuden kohde, joka mielestäni liittyi mainitsemaani valtaan, vapauteen ja riippumattomuuteen kenestäkään.

 

Sukupuoli on tekemistä - kokemuksia automyyjistä ja muita ilmiöitä

Vähäpesola mainitsee tutkimuksensa teoreettisista viitekehyksistä ja miten pohjaa ajattelunsa Joan W. Scottin gender-historiaan, jossa sukupuolta pidetään sosiaalisesti rakennettuna kategoriana. Kysymys on myös vallasta ja juuri feministisen tutkimuksen tavoite onkin tehdä näkyväksi sukupuolinen ja hierarkkinen jakautuminen. Feministinen historioitsija Joan Scottin gender-teoria on mielenkiintoinen ja jota Vähäpesolan ohella myös Tiina Männistö käsittelee artikkelissaan Marginaalista kajahtaa. Scottin mukaan sukupuoli on monimutkaisesti läsnä kaikissa ihmistoiminnoissa ja mikä seikka sinällään tekee sukupuolten välisestä epätasa-arvosta pysyvän ongelman. Sukupuolta pitää kuitenkin tarkastella kulttuurisina ja yhteiskunnallisina rakennelmina ja tässä tullaan mielestäni ajatukseen sukupuolesta, joka ei ole pelkkä kuori. Laajalti näkyvyyttä feministisessä ajattelussa saanut ”butlerilaisuus” mielestäni merkitsee myös edellä mainitsemaani yhteiskunnallisia sukupuolisesti rakennettuja kategorioita: ”Sukupuoli ei ole olemista vaan tekemistä”. (Judith Butler)

 

Scottin mielestä tasa-arvo on yhdistetty samankaltaisuuteen, joka nykyteknologiassa ei kuitenkaan mielestäni täysin toteudu. Naisten asiointi esimerkiksi autoliikkeissä on menneinä vuosikymmeninä ollut luku sinänsä, ja on sitä edelleen tänä päivänä. Omasta kokemuksestanikin voin mainita ko. paikoissa asioinnin, joka ei naisena ole mieltä ylentävää varsinkaan, jos asiakaspalvelijana sattuu olemaan keski-ikäinen tai sitä vanhempi mies. Nuoret miehet ovat jo omaksuneet naiset yhtä päteviksi auton ostajaksi kuin miehetkin ja ymmärtävät myös nykynaisten tietoisuuden alasta kuin alasta sukupuolesta riippumatta. Onneksi sentään viimevuotisen mediakohun ”audimiehiä” on todella harvassa.

 

Olen pohtinut artikkelien pohjalta ja myös lähipiirini kokemuksien perusteella ikääntyvän naisen liikkumista erityisesti maaseudulla, jossa bussivuoroja lakkautetaan jatkuvasti ja naapurit, tuttavat ja ystävät omista lapsista puhumattakaan asuvat kaukana. Maaseudun hiljentyvissä kylissä asuu paljon yksinäisiä vanhenevia naisia, leskiä, joiden ei ole tullut hankituksia ajokorttia ”ajoissa” – nuorempana. Miehen kuoltua saattaa monilla naisilla olla hyväkuntoinen auto tallissa, mutta ei mahdollisuutta käyttää sitä, vaikka tahtoa ja terveyttä vielä olisi. Tästä syystä liikkuminen kodin ulkopuolella jää pakosta vähäiseksi ja sosiaalinen elämä kuihtuu kuihtumistaan. Lopulta naisen on pakko myydä paitsi auto, myös asunto ja muuttaa keskustan kerrostaloon – jossa kenties on entistäkin yksinäisempi, vieras ja kaiken uuden keskellä kuin eksynyt.

 

Lopuksi

Wivi Lönn on edelleen otsikoissa. Aamulehdessä 17.3.2010 etusivulla kerrottiin patsashankkeesta, jonka toteuttaa yksityishenkilö yksityisellä rahalla ja patsaan sijoituspaikkana – ei Tampere – vaan yksityiskoti Jyväskylässä. Paloaseman varjot ovat siis todella pitkät, mutta se ei kuitenkaan hälvennä Wivi Lönnin historiallista ja tämän päivän merkitystä Tampereen kaupunkikuvassa ja alueen arkkitehtuurissa.

 

Tämän kurssin ja monipuolisen kurssiaineiston äärellä olen usein pohtinut, miten helposti me profiloidumme tai miten helposti meitä naisia halutaan profiloida johonkin tiettyyn kategoriaan erityisesti sukupuolemme perusteella. Minun ymmärtääkseni pelkästään sukupuoli ei voi – eikä saa – määrittää paikkaamme yhteiskunnassa. Paikan ja tilan voi määrittää ainoastaan pätevyys: koulutus ja ammattitaito riippumatta siitä, käyttääkö ihminen hametta vai housuja. Vaikka siis vielä 100 vuotta sitten naiset liikkuivat hiljaisesti rakennuspiirustusten, suunnittelupöytien ja lujuuslaskelmien äärellä, tänään tilanne on kuitenkin jo huomattavasti parantunut. Enää ei ole ”tapaus” jos nainen ajaa ajokortin, kurkistaa auton konepellin alle tai jopa suunnittelee kokonaisen auton tai jopa autotehtaan.

 

Muutama vuosikymmen sitten ajokortti oli siis naiselle osa vapautta ja on sitä edelleen myös naisen ikääntyessä. Auton omistaminen on iäkkäälle naiselle todella tärkeä tekijä elämänsä illassa. Se mahdollistaa asumisen omassa kodissa ja tutuissa maisemissa entistä pidempään ja entistä terveempänä – myös sosiaalisesti. Kauppareissujen, lääkäri- ja apteekkikäyntien lisäksi ikääntyvä nainen voi ajaa autollaan vaikka uimahalliin, tansseihin, teatteriin, näyttelyihin, elokuviin, kirjastoon tai vaikka vain kahville ”Stokkalle”.

 

Vaikka totaaliseen tasa-arvoon on suomalaisessakin yhteiskunnassa vielä matkaa, haluan kuitenkin uskoa, että naiset ja miehet jonain päivänä ovat täydellisesti samanarvoisia kaikessa: opiskelu- ja työelämässä, perheessä jne. eli kaikilla elämän aloilla, eikä ammatti- tai muillakaan sektoreilla asetettaisi enää minkäänlaisia ehtoja sukupuoleen vedoten. Ehkä olen hieman utopisti, mutta elämä on kuitenkin ikuista liikettä – ja hyvä niin.

 

 

 

 

Kutsumuksesta kurimukseen

Raija Westergård (2010): Naisia modernin Suomen  aamunkoitossa 1900-luvun alussa

 

 

Raitinväkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin”. Näin kirjoitti Eino Leino romaanissaan Jaana Rönty (1907) ja tulkitsi samalla sivistyneistön tuntoja 1900-luvun alun suomalaisesta ns. kansasta, joka aiemmin oli ollut nöyrä, hiljainen ja alistuvainen, mutta joka äkkiä oli muuttunut meluisaksi joukoksi, lakkoileviksi ja omia oikeuksiaan ajaviksi yksilöiksi. Lisäksi Leino kuvaa teoksessaan sivistyneistön syvää pettymystä kansaa kohtaan: miten se oli sivistymätöntä, röyhkeää ja likaista, miten pirtit likaisia ja savuisia ja miten kieli oli sekoittunutta ja turmeltunutta.1

 

On selvää, että 1900-luvun alussa yhteiskunnallinen kuilu aatelisten, sivistyneistön ja työläisten kesken oli syvä ja ylittämätön, sillä tuolloin elettiin vielä vanhaa nelisäätyjärjestelmää. Sivistyneistö näki itsensä lukeutuvan maailmaan, josta katse työväestöön oli suuntautunut jyrkästi alaviistoon. Huomioitavaa on, että sivistyneistöön saati aatelistoon ei voinut siirtyä mistään muusta luokasta – siihen piti syntyä. Koulutus toki oli yksi väylä sosiaaliseen liikkuvuuteen, mutta vielä 1900-luvun alussa opinpolku oli varattu vain harvoille: suurimmaksi osaksi vain sivistyneistön pojille ja harvoille tytöille.

 

Vaikka 1800- ja 1900-lukujen taitteessa naisten yhteiskunnallinen asema selkiytyi huomattavasti erityisesti erilaisten yhdistysten (Raittiusseurat ym.) myötävaikutuksella. Työväestön naiset tosin erkaantuivat 1900-luvun alkupuolella omiin ideologisiin työväenyhdistyksiinsä samoin kuin maaseudun torppari - ja palvelusväki omiinsa. Yksi ensimmäisistä naiskansanedustajista Sandra Lehtinen (1873–1954) pestautui palvelijaksi jo 16-vuotiaana, jolloin hän myös heräsi poliittisesti ja koki epäkohdat konkreettisesti myös omassa elämässään.2 Sandra oli tyypillinen ”läpikulkuihminen”, palveli emäntäänsä läpikulkuammatissa kuten vuosisadan vaihteen kerran vuodessa paikkaa vaihtavat palvelijat, piiat ja rengit yleisesti tekivät. Pohdinkin, että oliko Sandra läpikulkuihminen myös myöhemmässä elämässään, kansanedustajana?

 

Uskonto – naisten voimakkain alistaja kristinuskon aamuhämäristä alkaen – asetti omat ansansa 1900-luvun alun naisten poliittiselle liikehdinnälle. Uskonnon ja kutsumuksen suhdetta siveyteen ja politiikkaan tarkastelen tässä esseessä nojautuen pääosin kurssin tekstiaineistoon.

 

Heränneitä ja turhautuneita

Suomalainen yhteiskunta 1900-luvun alussa jakaantui sivistyneistöksi ja ”kansaksi”, jotka olivat erilaisista (aatteellisista ja ideologisista) lähtökohdistaan huolimatta erittäin heterogeeninen joukko. Jossain mielessä kumpaakin ryhmää voisi luonnehtia ”läpikulkuihmisiksi”, sillä heidän kauttaan tulee näkyviin silloisen yhteiskunnan moninainen sosiaalinen liikahtamattomuus ja liikkuvuus – tosin vähäinen ja perin huomaamaton. Tämä näkemys sinällään tulee horjuttaneeksi monia aikaisempia tutkimuksia ja staattiseksi ymmärrettyä kansa-sivistyneistö-jakoa. Sivistyneistö nimittäin koostui 1900-luvun alussa vallanpitäjistä, jotka tietysti rakensivat omaa identiteettiään vallanalaisten varaan. Kuitenkin tämä asetelma äkkiä mureni vallanalaisten – kaupunkien työväestön, maaseututyöväen ja torppariston - alkaessa paitsi lakkoilemaan, myös vaatimaan enemmän päätösvaltaa ja areenoita sen toteuttamiseen. Sivistyneistönaiset olivat kuitenkin hereillä tässä muutoksen vedenjakajalla ja osa naisista lähti kansan pariin tekemään ”pelastustyötä” ja kuinka ollakaan: sosialismin aate veti puoleensa työväenluokan naisten ohella myös sivistyneistön valveutuneita tyttäriä.3

 

Syntyperänsä ja myös koulutuksensa vuoksi sivistyneistöön lukeutui mm. yksi ensimmäisistä naiskansanedustajistamme, opettajatar ja sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen Hilja Pärssinen (1876–1935), jonka poliittisissa kannanotoissa, runoissa ja muissa kirjoituksissa näyttäytyy kertomus, mitä suomalaisuus merkitsi sivistyneistön ohella myös työväenluokan naisille. Samanlaista yhteiskuntakäsitystä luin kurssilukemistosta Sandra Lehtisen ja Mimmi Kanervon (1870–1922) elämäntarinoista. Molemmat olivat ensimmäisiä naiskansanedustajia Pärssisen ohella ja joiden elämäntarinoista kuvastuu myös kaksijakoisen kansalaisuuden ja hierarkkisen sisaruuden monenkirjavat näkökulmat. Päinvastoin kuin Hilja Pärssinen papin tyttärenä ja koulutettuna naisena lukeutui sivistyneistöön, Sandra Lehtinen ja Mimmi Kanervo eivät sitä missään suhteessa olleet. Kumpikin oli syntynyt maaseudun vähävaraisiin perheisiin, mutta olivat kuitenkin saaneet – varsinkin Sandra - ”uskonnollismielisen” kasvatuksen.4

 

Hilja Pärssinen rakensi mittavan elämäntyönsä paitsi yhtenä näkyvimmistä ensimmäisistä kansanedustajista, myös naisten oikeuksien kiivaana puolestapuhujana, joka työ on ollut merkittävä tiennäyttäjä koko pohjoismaisessa demokratiassa. Voisi mainita, että hän tavallaan mursi sen snellmanilais-hegeliläisen hegemonian, joka oli peräisin 1800-luvulta ja jossa esimerkiksi perheen työnjako noudatti miehen yhteiskuntaan suuntautuvan toimijuuden dilemmaa.

 

Hilja Pärssinen ei säästellyt sanojaan eduskunnan keskusteluissa, oli kysymys sitten työväen ongelmista, aviottomien äitien ja lasten oikeuksista tai äänioikeuskysymyksestä, joka – merkillistä sinänsä – jakoi naiskansanedustajien yhteisrintamaa merkittävästi juuri tässä kysymyksessä. Poliittinen suuntautuneisuus, porvaripuolueissa, näytti menevän edelle arvo-asteikossa, jossa naisten äänioikeudesta keskusteltiin: ”Heille onkin äänioikeuskysymys naisasia, jolla tahtovat saman luokan naisen tehdä täysin tasa-arvoiseksi saman luokan miehen rinnalla mutta meille se on työväenkysymys.”5 (Pärssinen, 1905).

 

Sandra Lehtinen ja Mimmi Kanervo eivät jättäneet merkittäviä jälkiä eduskunnan aikakirjoihin, tosin Mimmi otti osaa useampaan keskusteluun esimerkiksi kehottamalla porvarispuolueen edustajia keskittymään oleelliseen: siveettömyyskeskustelujen sijasta puhumaan äideistä. Sandran ja Mimmin vaiteliaisuus eduskunnassa (Pärssiseen verrattuna) selittynee parlamentin luonteesta: kokeneiden valtiomiesten pitkistä ja uuvuttavista ”jaarituksista” lehtereille, milloin puhutaan ojista, milloin tietöistä ja toisinaan taas hirvien rauhoitusajoista.6 Varsin ymmärrettävää, että useimpien – varsinkin naisten - suurin aatteen palo vähitellen hiipui, ellei sammunut kokonaan.

 

Kutsumus vai kurimus?

1900-luvun alun sukupuolijärjestelmä – työnjako, miesten työt, naisten työt, myös lasten työt – perustui siis vanhan sääty-yhteiskunnan sukupuoliperinteeseen, joka taas puolestaan perustui Vähä-katekismuksen oppeihin. Juuri tässä on mielestäni naissorron ”villakoiran ydin” eli kirkko oli (ja valitettavasti on sitä edelleen) paljon enemmän naisvastainen järjestelmä kuin miesvaltainen kansalaisuus on ollut ikinä. Kaksijakoisen kansakunnan ja naisemansipaation käsite antoi aseen naisen uudelleenmäärittelylle vetoamalla naisten erilaisuuteen miehiin verrattuna. Toinen kiinnostava aspekti oli vallan kolmijako, jossa naista hallittiin 1800-luvulla kolmelta suunnalta: hallitsija, papisto ja antiikista peräisin olevalla vajavuusteorialla, joka perustui käsitykseen, että nainen on vähempi kuin mies, siis eräänlainen vajavainen mies.7 Virkaanastumisesitelmässään 14.10.2005 Irma Sulkunen asettaa kuitenkin kyseenalaisiksi historian miehiset sankarihahmot ja miten myyttisten ainesten läpitunkema virallisena pidetty historiankirjoitus voi pahimmillaan olla. Sulkunen mainitsee myös, että totuudenvastaisen näkemyksen päämuotoilijana toimi itse J.V. Snellman, joka samalla kun nosti Lönnrotin ns. kansakunnan kaapin päälle, häivytti hiljaisten toimijoiden – esimerkiksi naisten - äänet kuulumattomiin yhteiskunnan varhaisessa rakennusprojektissa.

 

Naisten toimijuudella ennen varsinaista poliittista heräämistä 1900-luvun alun Suomessa oli monta nimittäjää, joista voimakkain ja myös voimakkaammin naista alistava käsite oli kutsumus. Sairaanhoitajan ja opettajan työ olivat erityisesti tällainen kutsumustyö, kristillissosiaalinen työ, jota naisen tuli harjoittaa pyyteettömästi koko elinaikansa uhraten työnsä eteen perheensä, terveytensä, tulevaisuutensa. Pirjo Markkola mainitsee myös kristillissosiaalisen työn, joka tavallaan oli myös valtaa, hoivaavaa valtaa, jolla naiset osoittivat kristillisen kutsumuksensa ja lähimmäisenrakkautensa. Näin kaiketi monet naiset uskoivat käyttävänsä eräänlaista valtaa, vaikka itse asiassa olivat entistä sorretumpia: uskontoa ja naisen herkkäuskoisuutta näin ollen käytettiin aseena naista itseään vastaan eli sorto pukeutuikin nyt vain erilaiseen asuun, kutsumukseen.

 

Paitsi että kirkko käytti naisten kutsumusta hyödykseen 1800-luvun lopulla, kristillisyyttä ja siveyttä kaikissa töissä ja toimissa korosti myös Hilda Käkikoski (1864–1912), opettaja, kirjailija ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja, ja Hilja Pärssisen ”taistelupari” mm. eduskunnan Turvakotikeskustelussa. Irma Sulkunen mainitsee teoksessaan Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita (1995) kutsumusten kamppailusta, joka oli ensimmäisille kansakoulunopettajille, kuten Mandi Granfelt (1850–1926) aikanaan oli, todella suuri kysymys. Ammatinvalinta oli ehdottomasti kutsumus, johon liittyi myös lupaus naimattomuudesta ja hengellisestä sitoutumisesta.8

 

Turvakotikeskustelu tavallaan jakoi – kuten jo aiemmin mainitsin - eduskunnan ensimmäisten naiskansanedustajien näkemykset ja toi pintaan asetelman, jossa porvarillisten puolueiden naiset ja työväenliikkeen naisedustus jakaantui eri leireihin. Samankaltainen jako syntyi uskonto- ja siveellisyyskysymyksessä. Sivistyneistön naiset halusivat virittää keskustelua moraalireformista ja esimerkiksi kristillisen Valkonauhajärjestön maailmankuvassa vähäosaisten ja langenneiden ”auttaminen” oli perustettava kristillisen uskon – Jumalan, kodin ja isänmaan periaatteisiin.

 

Irma Sulkunen pohtii useissakin kirjoituksissaan naisten uskonnollisuutta 1800–1900-lukujen vaihteessa ja pohtii myös kaksijakoisen kansalaisuuden, yhteiskunnallisen sisaruuden vallan ja vallattomuuden hierarkkisia näyttämöitä. Hierarkkinen sisaruus-käsite Sulkusen tekstissä käsittää uskonnollis-siveelliset yhdistykset ja niihin liittyminen jäseneksi oli suoraa jatkoa kodin perinnölle. Tällaisia yhdistyksiä olivat mm. filantrooppiset yhdistykset, koti, uskonto ja isänmaa-mentaliteetilla varustettuna, pyhä kolmiyhteys, moraalinen selkäranka eli naisten sitominen ko. yhteiskuntamuodon vastuullisiksi kantajiksi. Raittiusliikkeisiin järjestäytyneet naiset olivat mitä selkeimmin sidoksissa snellmanilais-hegeliläiseen ajatukseen ja elämisen arvoihin vielä 1800-luvun lopussa, kunnes uusi vuosisata toi tullessaan myös uudet poliittiset tuulet. Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Rouvasväenyhdistykset, joita oli esimerkiksi Tampereella ja joiden toiminta-ajatuksena oli ylhäältä alaspäin suuntautunut työväen naisten ”valistus ja sivistys”. Yhteiskunnallinen äitiys Sulkusen mukaan on raittiin ja ahkeran miehen vastapooli, joka synnyttää lasten lisäksi uuden demokraattisen yhteiskunnan. Yhteiskunnallinen äitiys ilmeni ymmärrykseni mukaan erityisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen: kun miehet olivat rintamalla tehneet velvollisuutensa isänmaan puolesta, naisen velvollisuus oli puolestaan synnyttää usein, synnyttää synnyttämästä päästyään eli nainen oli tavallaan ”synnytysalusta”, osa kiihkonationalismia, ruumiinsa kautta osa isänmaallista maanpuolustustyötä.

 

Lopuksi

Sivistyneistö 1900-luvun alussa näki tarpeelliseksi määritellä ns. kansan, rahvaan uudelleen. Enää ei riittänyt, että katsoi ns. kansaa ylhäältäpäin, kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, sillä näkökulma oli äkkiä oleellisesti problematisoitunut. ”Niin sanottu” oli äkkiä ongelma, joka oli samalla myös sivistyneistön ongelma. Ei riittänyt, että työväki ja torpparit vaativat oikeuksia omista lähtökohdistaan, luokkarauha oli murtumassa ja kaiken lisäksi jopa naiset vaativat kovaäänisesti äänioikeutta. Rahvas, niin sanottu, rihkamakansa ja läpikulkuihmiset eivät enää suostuneet sivistäjien objektiksi, saarijärvenpaavoiksi, avosylin ottamaan vastaan parempiosaisten kädenpuristuksen. Tämäkö oli yllätys ja pettymys?

 

1900-luvun alku merkitsi siis muutosta jokaiselle. Sivistyneistön ”pettymys” niin sanottuun kansaan oli mielestäni jopa surkuhupaisaa. Kuka oikeastaan pettyi ja mihin? Minä väittäisin, että sivistyneistön suurin pettymys kohdistui heihin itseensä, omaan kulttuuriinsa – ja nuorsuomalaiseen identiteettiin. Nuorsuomalaisilla nimittäin oli yhä enenevässä määrin syytä epäillä asemaansa esimerkiksi suurlakon aikana ja sen jälkeen. Työväestö nousi mm. lakkojen ansiosta yhä enemmän esiin ja eduskuntavaaleissa 1907 nuorsuomalaisten alamäki oli tosiasia, suorastaan katastrofi. He olivat suuressa voimantunnossaan laskeneet väärin.9 Jos sivistyneistön pettymystä erittelee vielä tarkemmin, pohdin, oliko kaikista suurin sivistyneistön pettymys kulminoitunut itse Eino Leinoon? Hän lienee ollut pettyneistä pettynein paitsi omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, myös kansankunnan murroskauteen, jotka tapahtumat sattumalta osuivat samaan ajankohtaan. Näin Leinon kynä oli samalla ase kohti niin sanottua: kansaa, rahvasta – ja myös itseään.

 

Hilja Pärssisen puheenvuoroissa tuli ilmi 1900-luvun alun maaseudun nuorten naisten turvattomuus, tietämättömyys ja alttiutensa myös seksuaaliselle hyväksikäytölle. On selvää, että Hilja Pärssisen aloite turvakodista sai vastatuulta osakseen, sillä tuon ajan siveellisyys/siveettömyys-käsitteet ja käsitykset olivat erittäin jyrkät. Tämä jyrkkyys oli minusta räikeimmin havaittavissa Hilda Käkikosken kommenteissa, joista tietynlaisen närkästyksen ohella kuvastui yhteiskunnallisen äitiyden siveellisyysperiaatteet samoin kuin hierarkkisen sisaruuden teema. Merkillistä - mutta ei yllättävää – keskustelussa oli, miten aviottoman lapsen synnyttänyt äiti oli "langennut", "löyhätapainen", "siveetön". Mies ei sitä ollut, vaikka osasyyllinen äidin ahdinkoon olikin. Todennäköisesti keskustelu turvakodista oli varsin kireää, koska myös Pärssinen itse (Käkikosken mukaan) oli itse "löyhä" vaatiessaan äideille ja lapsille turvakotia.10

 

Ensimmäiset naiskansanedustajamme eivät siis olleet yksimielisiä naisia koskevissa poliittisissa keskusteluissa ja – päätöksissä. Oikeastaan en ihmettele eriävää moniäänisyyttä, sillä naisia oli eduskunnassa edustettuina piioista aatelisneitoihin. Mielestäni on aivan selviö, että myös tuolloin (kuten nykyään) tiukan paikan tullen puolue, aate ja ideologia asetettiin etusijalle ennen naisten tärkeiksi katsomia asioita, esimerkiksi äänioikeuskysymykseen ja naisten turvakotiin liittyvissä keskusteluissa. Näkemykseni on, että naisten tasa-arvo olisi edennyt jo ajat sitten aivan toisiin mittasuhteisiin, jos naiset olisivat pitäneet eduskunnassa yhtä: olisivat asettuneet kaiken uhalla yhteisrintamaksi ja pysyttäytyneet siinä kaikki nämä vuodet jo 1900-luvun alusta lähtien: ”Me tarvitsisimme suojeluslakeja, etteivät kapitalistit jatkaisi armotonta riistämistään. Sama palkka naisilla kuin miehillä johtaisi meitä parempaan taloudelliseen riippumattomuuteen”11 (Pärssinen, 1903)

 

 

 

 

 

 

Minuuden riistäjät

Raija Westergård (2012): Minuuden riistäjät

 

Tehtävämme on tutkia yhteiskuntaa. Jos minulta kysyttäisiin miksi ja mitä tarkoitusta varten, vastaisin: koska yhteiskunta on” (Goffman 1983, 16 – 17).

 

Erwing Goffman (1922–1982), joka on interaktionistisen koulukunnan ehkä tunnetuin sosiologi ja joka tunnetaan erityisesti dramaturgisen lähestymistavan kehittäjänä, poikkeavuuden ja normaaliuden sekä vuorovaikutuksen tutkijana, jakaa totaaliset laitokset viiteen ryhmään. 1.) Laitokset, joissa säilytetään ihmisiä, jotka ovat kyvyttömiä huolehtimaan itsestään ja ovat vaarattomia yhteiskunnalle. Tällaisia laitoksia ovat esimerkiksi vanhainkodit, orpokodit ja köyhäinkodit. 2.) Laitokset, joissa säilytetään ihmisiä, jotka ovat kyvyttömiä kuten edellä, ja ovat lisäksi tahdosta riippumattomista syistä ympäristölleen vaarallisia. Näitä laitoksia ovat esimerkiksi tuberkuloosiparantolat ja mielisairaalat. 3.) Laitokset, joihin eristetään henkilöitä joiden katsotaan tahallisesti vaarantavan yhteiskuntaa eli vankilat, kuritushuoneet ja keskitysleirit. 4.) Laitokset, jotka on perustettu tehokasta koulutusta varten eli kasarmit, sisäoppilaitokset, työleirit, laivat sekä eristetyt yhteisöt siirtomaissa sekä suuret kartanot palvelijoiden kannalta katsottuna. 5.) Laitokset, jotka ovat rakennettu maailmasta eristymistä varten eli luostarit ja muut uskonnolliset koulutuskeskukset (Goffman 1969, 6, Rantalaiho 2010).

 

Totaalisten laitosten ryhmittely avaa lukijalle suuntaviivat, millaista laitoksista on kysymys ja mitä Goffman tarkoittaa kirjoittaessaan laitosten totalitarismista. Tässä tutkimuksessani keskityn kahteen Goffmanin määrittelemään totaaliseen laitokseen eli vanhainkotiin ja jonkun verran mielisairaalaan. Goffmanin mukaan keskeinen piirre kaikilla totaalisilla laitoksilla on se, että byrokraattinen organisaatio (laitoksen henkilökunta) joutuu käsittelemään monia inhimillisiä tarpeita ja tuon sosiaalisen käsittelyn päämetodi ei ole (Goffmanin mukaan) hoiva vaan silmälläpito. On valvottava tarkasti, että jokainen tekee tarkasti sen mihin hänet on käsketty (Goffman 1969, 8). Kontrolli siis kohdistuu sekä valvottaviin ja valvojiin eli henkilökuntaan, hoitajat toinen toisiinsa.

 

Totaalinen laitos on sosiaalinen sekamuoto, osaksi asuinpaikka, koti ja osaksi muodollinen organisaatio. Goffmanin mukaan meidän yhteiskunnassamme ne ovat tavallaan koeviljelytiloja, jossa pyritään muuttamaan henkilö toiseksi. Kukin laitos kokeilee mitä ihmisen minuudelle voi tehdä (Goffman 1969, 12). Goffman nimeää laitoksissa asuvat ihmiset asukeiksi ja kirjoittaa asukin erilaisista rooleista laitoksen ulkopuolella ja tuon roolin riisumisesta sisällä heti laitokseen kirjautumisen hetkellä. Liisa Rantalaihon mukaan Goffman ei juuri käytä teatterianalogiastaan huolimatta roolin käsitettä vaan että ihmiset esittävät (Rantalaiho 2010). Goffman käyttää lisäksi ilmaisua ”kansalaiskuolema” ja ”minuuden riistäminen”, joilla tarkoittaa asukin tunnetilaa siitä, kun kaikki entisen maailmansa roolit ovat häneltä riisuttu. Goffman analysoi terävästi myös laitoksen sisäänkirjoitusmenoja: asukin elämäkerran kirjaus, valokuvaaminen, punnitus, sormenjälkien talletus, numeron ilmoittaminen, ruumiintarkastus, henkilökohtaisen omaisuuden luettelointi varastointia varten, riisuminen, kylvettäminen, desinfioiminen, tukan leikkaus, laitosvaatetuksen jako, sääntöihin perehdyttäminen ja asuinsijan näyttäminen (Goffman 1969, 15).

 

Leena Eräsaari on tutkinut julkisten laitosten (lähinnä työvoimatoimiston ja sosiaalitoimiston) totalitarismia väitöskirjassaan Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä (1995) ja toteaa miten byrokratiat ovat verrattavissa näytelmään kuten muutkin ihmisten väliset toiminnot. Eräsaari viittaa Goffmaniin, joka niin ikään käyttää näyttämömetaforaa jäsentääkseen totaalisten laitosten sisäistä dynamiikkaa. Roolimallit tulevat esiin esimerkiksi toimistojen odotushuoneissa, jossa asiakkailla on valmiiksi opittuja roolimalleja: tavallisesti uusia asiakas ei istu muiden odottajien viereen vaan asettuu kauemmaksi, mahdollisen keskusteluyhteyden tavoittamattomiin. Goffman kutsuu tätä kohteettomaksi vuorovaikutukseksi (Eräsaari 1995, 183).

 

Leena Eräsaari kirjoittaa myös reviirikäyttäytymisestä eli julkisten organisaatioiden sisäisestä vuorovaikutuksesta. Eräsaari nimeää territoriaalisuudeksi organisaatioiden käytännön, jossa asiakkailla ja työntekijöillä on ”sopivia” alueita, jonne ei ”sopimaton” voi mennä saati oleskella. Territoriaalisuudessa kysymys on siis alueesta, jotka asiakkailla ja työntekijöillä on käytössään organisaation sisällä (Eräsaari 1995, 159). Esimerkiksi hoivalaitoksen asukkailla reviirin raja on yleensä laitoksen ulko-ovi tai piha-alue, johon asukas lasketaan yleensä kuntoisuuden mukaan.

 

Totaalinen instituutio näyttää puolensa myös henkilökunnalle, joka tekee organisaatiossa jokapäiväistä työtä asukkien parhaaksi. Henkilökunta tekee ihmistyötä, työtä, jossa ihmiset (asukit) ovat raaka-ainetta, jota käsitellään, varastoidaan ja yritetään muokata instituution sopivaksi, mielellään hiljaiseksi, mutta kuitenkin omin jaloin liikkuvaksi. Totaalisen instituution organisaatio toimii periaatteella, jossa henkilökunnalla on hierarkkinen eli pystysuora valtaekonomia. Alimpana hierarkian portailla ovat henkilökunnasta ne, jotka ovat asukkaan lähellä eli hoitavat kontaktia asukkaaseen. Ylimpänä hierarkiassa ovat taas he, jotka hoitavat kontaktia ulkomaailmaan. Totaalisten laitoksen toimintaperiaatteen kannalta on tärkeää, että ulospäin suuntautuvat suhteet ovat yhden henkilön tuottamaa puhetta ja organisaatiolle on hyväksi esittää ulospäin legitiimit ja yleisesti hyväksyttävät tarkoitusperät (Rantalaiho 2010, 100).

 

Seremoniat, joita laitoksissa usein esitetään, herättävät aina jonkin verran sosiaalisia diskursioita, jopa kuohuntaa. Yleensä kaikki henkilöt laitoksen sisällä arvosta ja hierarkisesta sijoittumisestaan huolimatta ovat mukana näissä seremonioissa. Goffmanin mukaan asukit omaksuvat yleensä näissä seremonioissa (teatteriesitykset, konsertit, tanssit, hartaustilaisuudet) roolin, jossa on mukana hitunen kapinaa. Alistettu pääsee jossain määrin rienaamaan ylempänä olevaa. Goffmanin mukaan totaalinen ja kollektiivinen laitos tarvitsee ”hurskastelevia ja onttoja” seremonioita siksi, että laitos on vähemmän kuin yhteisö (Goffman 1969, 86). Rantalaihon mukaan laitosten seremonioissa toteutuu vastakkainasetteluja, sosiaalista eriytymistä ja moraalista työnjakoa henkilökunnan ja asukkaiden kesken niin, että joskus asukkaiden johtohahmo on käytännössä isompi ”johtaja” kuin henkilökunnan pohjimmainen. Vastakkaisuutta ilmenee myös silloin, kun asukkaat huomaavat jonkun toisen asukkaan muistuttavan tavallista ihmistä ( Rantalaiho 2010, 100).