Ikääntyminen on kuin vuorelle nousua. Hengästyttää hieman, mutta näköala paranee.

(Ingrid Bergman)

 

 

Essee:

* Näkymättömät naiset - työ täynnä hiljaisuutta (2012)

 

 

Näkymättömät naiset - työ täynnä hiljaisuutta

 

 

Raija Westergård (2012)

 

Sillä hetkellä kun haluamme sanoa kuka joku on, sanastomme johdattelee meidät harhaan eli sanomaan mitä hän on”

(Hannah Arendt 1906–1975)

 

Ristiriitainen kutsumus ja yhteiskunnan äidit

 

1800-luvun lopulla suomalaiset omaksuivat kansakunnan rakentamisessa saksalaisperäistä kollektiivista ajattelua paljon enemmän kuin englantilaista liberaalia individualismia. Saksalaisfilosofi G.W.F. Hegel (1770–1831) oli sitä mieltä, että naiset kuuluvat ”alempaan maailmaan, alempaan tietoisuuteen”. Tähän käsitykseen johdatti niin ikään ajan ymmärrys naisen ”ruumiista ja luonnosta”, jonka käsityksen jakoi kyseenalaistamatta myös Hegelin oppilas J.W. Snellman (1806–1881). Snellman puolestaan ajatteli, että naisen paikka on perheessä, jossa myös siveellisyys toteutuu sen perimmäisessä tarkoituksessa. Snellmanilais-hegeliläisen ajattelun mukaan vain mies oli oikea kansalainen ja naiset siis vain perheen kautta osa yhteiskuntaa ja kansalaisuutta (Häggman 1994).

 

Snellmanin ajattelun mukaan naisen rakastettavuus ja naisellisuus perustuu nimenomaan sille, että hän pyytää suojaa mieheltä. Myös jyrkkä raja yksityisen ja julkisen elämän välillä esti säädyllistä naista toimimaan kodin ulkopuolella. Kodin hiljaisuus ja työ siellä oli naisten kutsumus, johon jo kasvatus valmensi pienestä pitäen. Myös lääketieteelliset seikat ”estivät” naista kouluttautumaan, sillä julkinen esiintyminen aiheuttaisi naiselle ruumiillista kärsimystä, hermosairautta ja kalvetustautia. Jos tyttöjä ylipäätään koulutettiin, se piti tapahtua kodinomaisissa olosuhteissa. Amerikkalaisen lääkäri Clarken mielestä yhteiskoulut (tytöt ja pojat samassa koulussa) oli ”rikos Jumalaa ja yhteiskuntaa vastaan” (Henriksson 1998, 71).

 

1900-luvun alun sukupuolijärjestelmä ja yhteiskunnallinen työnjako perustui vanhan sääty-yhteiskunnan sukupuoliperinteeseen, jopa antiikin ajoista periytyvään järjestelmään. Kaksijakoisen kansakunnan ja naisemansipaation käsite antoi aseen naisen uudelleenmäärittelylle vetoamalla naisten erilaisuuteen miehiin verrattuna. Toinen kiinnostava aspekti oli vallan kolmijako, jossa naista hallittiin 1800-luvulla kolmelta suunnalta: hallitsija, papisto ja antiikista peräisin olevalla vajavuusteorialla, joka perustui käsitykseen, että nainen on vähempi kuin mies, siis vajavainen mies. Irma Sulkunen (2005) asettaa kuitenkin kyseenalaisiksi historian miehiset sankarihahmot ja miten myyttisten ainesten läpitunkema virallisena pidetty historiankirjoitus voi pahimmillaan olla. Sulkunen mainitsee myös, että totuudenvastaisen näkemyksen päämuotoilijana toimi itse J.V. Snellman, joka samalla kun nosti Lönnrotin ns. kansakunnan kaapin päälle, häivytti hiljaisten toimijoiden – esimerkiksi naisten - äänet kuulumattomiin yhteiskunnan varhaisessa rakennusprojektissa (Sulkunen 2005).

 

Naisten kaksijakoinen kansalaisuus oli yksityisen ja julkisen purkautumattomuutta – puolittaista oikeutta kansalaisuuteen, jossa hoiva oli naisten alue, mutta ei palkkatyöksi luokiteltavissa. 1800–1900-lukujen vaihteessa kuilu sivistyneistön ja työväestön välillä oli monin paikoin ylittämätön ja ns. kansa oli ongelmien keskipisteessä, ellei itse ongelmien (poliittisen liikehdinnän, lakkoilun yms.) pääsyyllisiä. Samaan aikaan kuitenkin naisten yhteiskunnallinen asema selkiytyi erilaisten yhdistysten (Raittiusseurat ym.) myötävaikutuksella, työväestön naiset erkaantuivat omiin ideologisiin työväenyhdistyksiinsä samoin kuin maaseudun palvelusväki omiinsa. Uskonto kategorisoi omalla tavallaan 1900-luvun alun naisten työmahdollisuuksia ja tämä kulminoitui nimenomaisesti hoivaan liittyvissä kysymyksissä. Hoivaan liitettiin saumattomasta kutsumuksen idea (Melkas & al. 2010, Sulkunen 1987 ja 1995, Markkola 2002).

 

Naisten toimijuudella ennen varsinaista poliittista heräämistä 1900-luvun alun Suomessa oli monta nimittäjää, joista siis voimakkain ja myös voimakkaammin naista alistava käsite oli nimenomaan edellä mainittu kutsumus. Kirkko käytti tavallaan naisten kutsumusta hyödykseen. Kristillisyyttä ja siveyttä kaikissa töissä ja toimissa korosti myös kansanedustaja Hilda Käkikoski (1864–1912), joka oli opettaja, kirjailija ja Suomalaisen puolueen kansanedustaja sekä Hilja Pärssisen ”taistelupari” monissa silloisissa eduskunnan keskusteluissa. Sairaanhoitajan ja opettajan työ olivat erityisesti kutsumustyö - kristillissosiaalinen työ, jota naisen tuli harjoittaa pyyteettömästi koko elinaikansa uhraten työnsä eteen perheensä, terveytensä, tulevaisuutensa. Pirjo Markkola (2002) mainitsee myös kristillissosiaalisen työn, joka tavallaan oli myös valtaa, hoivaavaa valtaa, jolla naiset osoittivat kristillisen kutsumuksensa ja lähimmäisenrakkautensa. Uskontoa näin ollen käytettiin naisen paikantajana suhteessa aikaan ja tilaan (Markkola 2002, 14 - 17).

 

Irma Sulkunen mainitsee teoksessaan Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita (1995) kutsumusten kamppailusta, joka oli ensimmäisille kansakoulunopettajille, kuten Mandi Granfelt (1850–1926) aikanaan oli, todella suuri kysymys. Ammatinvalinta oli ehdottomasti kutsumus, johon liittyi myös lupaus naimattomuudesta ja hengelliseen elämään sitoutumisesta (Sulkunen 1995, 33). Sivistyneistön naiset halusivat virittää keskustelua moraalireformista ja esimerkiksi kristillisen Valkonauhajärjestön maailmankuvassa vähäosaisten ja langenneiden ”auttaminen” oli perustettava kristillisen uskon eli Jumalan, kodin ja isänmaan periaatteisiin. (Markkola 2002, 26 – 28).

 

Kansalaisoikeudet ovat kehittyneet varsin hitaasti ja yksilönvapauden ja omistusoikeuden takaavat lait ja asetukset alkoivat kehittyä 1700-luvulla, poliittiset oikeudet 1800-luvulla ja sosiaaliset oikeudet 1900-luvulla. Suomessa on kuitenkin käynyt niin, että poliittiset oikeudet menivät muiden oikeuksien edelle ja varsinainen naisten kansalaisuus kaikilla tasoilla oli tosiasia vasta 1994, kun säädettiin uusi avioliittolaki. Vuoden 1929 avioliittolaki toki kumosi aviomiehen edusmiehisyyden, mutta salli edelleen avioliitossa tapahtuvan raiskauksen, joka siis kriminalisoitiin vasta 1994 (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 295).

 

Äitiys on ollut varsin keskeisessä asemassa kansalaisuuden suurissa kertomuksissa, joissa äiti on kuvattu monenlaisissa rooleissa maatilalla miestään sodasta kotiin odottavasta emännästä työläisen vaimoon alivuokralaisena ahtaassa asunnossa lapsikatras hameenhelmoissa. Naisilla ja miehillä on perinteisesti olleet erilaiset tehtävät kansallisuuden hierarkioissa ja eri tehtävien sisällä. Tässä kontekstissa on kysymys kansallisesta yhtenäisyydestä ja siinä naisten tärkein tehtävä näyttää olevan synnyttäminen – ja synnyttäminen usein. Kansalaisuus on myös velvollisuuksia hyvinvointivaltion hyväksi. Yhteisöllinen kansalaisuus onkin voimakkaasti sukupuolittunutta, ja tämä on tuottanut käsitteen ”yhteiskunnallinen äitiys”. Yhteiskunnallinen äitiys naisystävällisessä hyvinvointivaltiossa ei kuitenkaan saisi poissulkea naisia ulos tärkeästä muusta yhteiskunnan rakennustyöstä. Hyvinvointivaltio parhaimmillaan on naisen turva naisina, äiteinä, työntekijöinä sekä uuden työvoiman tuottajana (Anttonen-Henriksson-Nätkin 1994, 203).

 

Yhteiskunnallinen äitiys Irma Sulkusen mukaan on raittiin ja ahkeran miehen vastapooli, joka synnyttää lasten lisäksi uuden demokraattisen yhteiskunnan. Tämä yhteiskuntaan sidottu äitiys ilmeni ymmärrykseni mukaan erityisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen: kun miehet olivat rintamalla tehneet velvollisuutensa isänmaan puolesta, naisen velvollisuus oli puolestaan synnyttää usein, synnyttää synnyttämästä päästyään eli nainen oli tavallaan ”synnytysalusta”, osa kiihkonationalismia, ruumiinsa kautta osa isänmaallista maanpuolustustyötä. Näin naisten seksuaalisuus on kytkeytynyt lisääntymiseen ja siihen kohdistuvana kontrollina (Sulkunen 1987). Tärkeää on myös ollut, kenen lapsia nainen synnyttää. Nainen tavallaan ruumiillaan symbolisoi kansakuntaa ja tähän ajatukseen kiteytyy myös nykysodankäynnin yksi hirvittävimmistä muodoista: vihollisen naisten raiskaukset sodankäynnin strategiana Sukupuolieron vuoksi universaali yhdenmukaisuus ja siihen sisältyvät periaatteet eivät katsottu soveltuvan naisille. Ja juuri tästä syystä naisille ei haluttu myöntää poliittisia oikeuksia, henkilökohtaista vapautta, oman työnsä avulla hankkimaansa varallisuutta tai edes ruumiillista koskemattomuuttaan – edes avioliiton ”suojassa” (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 300).

 

Läpikulkuihmisiä

 

Raitinväkeä se oli, rihkamakansaa, läpikulkuihmisiä, joiden mieli paloi markkinoista markkinoihin” kirjoitti Eino Leino romaanissaan Jaana Rönty (1907) ja tulkitsi samalla sivistyneistön tuntoja 1900-luvun alun suomalaisesta kansasta, joka aiemmin oli ollut nöyrä, hiljainen ja alistuvainen, mutta joka äkkiä oli muuttunut meluisaksi joukoksi, lakkoileviksi ja omia oikeuksiaan ajaviksi yksilöiksi. Lisäksi Leino kuvaa teoksessaan sivistyneistön syvää pettymystä kansaa kohtaan: miten se oli sivistymätöntä, röyhkeää ja likaista, miten pirtit likaisia ja savuisia ja miten kieli oli sekoittunutta ja turmeltunutta. On selvää, että 1900-luvun alussa yhteiskunnallinen kuilu aatelisten, sivistyneistön ja työläisten kesken oli syvä ja ylittämätön, sillä tuolloin elettiin vielä vanhaa nelisäätyjärjestelmää. Sivistyneistö näki itsensä lukeutuvan maailmaan, josta katse työväestöön oli suuntautunut jyrkästi alaviistoon. Huomioitavaa on, että sivistyneistöön saati aatelistoon ei voinut siirtyä mistään muusta luokasta – siihen piti syntyä. Koulutus toki oli yksi väylä sosiaaliseen liikkuvuuteen, mutta vielä 1900-luvun alussa opinpolku oli varattu vain harvoille: suurimmaksi osaksi vain sivistyneistön pojille ja vain harvoille tytöille (Melkas & al. 2009, 6-9).

 

Suomalainen yhteiskunta 1900-luvun alussa jakaantui sivistyneistöksi ja ”kansaksi”, jotka olivat erilaisista (aatteellisista ja ideologisista) lähtökohdistaan huolimatta erittäin heterogeeninen joukko. Jossain mielessä kumpaakin ryhmää voisi luonnehtia ”läpikulkuihmisiksi” (Melkas & al. 2009), sillä heidän kauttaan tulee näkyviin silloisen yhteiskunnan moninainen sosiaalinen liikahtamattomuus ja liikkuvuus – tosin vähäinen ja perin huomaamaton. Tämä näkemys sinällään tulee horjuttaneeksi monia aikaisempia tutkimuksia ja staattiseksi ymmärrettyä kansa-sivistyneistö-dikotomiaa. Sivistyneistö nimittäin koostui 1900-luvun alussa vallanpitäjistä, jotka tietysti rakensivat omaa identiteettiään vallanalaisten varaan. Kuitenkin tämä asetelma äkkiä mureni vallanalaisten – kaupunkien työväestön, maaseututyöväen ja torppariston - alkaessa paitsi lakkoilemaan, myös vaatimaan enemmän päätösvaltaa ja areenoita sen toteuttamiseen. Sivistyneistönaiset olivat kuitenkin hereillä tässä muutoksen vedenjakajalla ja osa naisista lähti kansan pariin tekemään ”pelastustyötä” ja sosialismin aate veti jossain määrin puoleensa työväenluokan naisten ohella myös sivistyneistön valveutuneita tyttäriä. (Melkas & al. 2009,7).

 

Köyhäinhoitoperinteen murtuminen on sekin nähty osana naisten poliittista toimintaa kuten myös kansaneläkejärjestelmä, lapsilisät, kunnallinen kodinhoito jne. Julkinen sektori kasvoi nimenomaan köyhäinhoidon kautta ja myös koko suomalainen hyvinvointivaltio yhteiskunnallisena emansipaatioprojektina sai uudenlaisen ulottuvuuden, ja joka sai jopa kansainvälistä mainetta. Huomioitavaa on, että keskeisessä asemassa em. projektissa olivat silloisen maalaisliiton (keskustapuolueen edeltäjä) naiskansanedustajat, jotka kokivat tarpeelliseksi eläkejärjestelmän uudistamisen ja erityisesti syytinki-kiinteistöeläkkeen uudelleenjärjestämisen. Syytinki oli eläkejärjestelmä, joka oli agraariyhteisöissä tavallinen 1800-luvun alusta lähtien. Talon ”vanhapari” sai elatuksen ja täyden ylläpidon kuolemaansa asti uudelta isäntäparilta. Osa väestöstähän eli kokonaan vailla eläkettä ja olivat köyhäinhoidon piirissä. 1900-luvun alussa eläkettä maksettiin vain valtion virkamiehille ja ryhmäeläke joillekin teollisuuden toimihenkilöille. Vasta vuodesta 1937 tuli voimaan varsinainen kansaneläkelaki (Anttonen 2000, 68-72).

 

Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio käsitteenä muotoutui vasta 1970-luvun jälkeen, hyvinvointijärjestelmän siemenet kylvettiin jo 1900-luvun alussa ensimmäisten naiskansanedustajien myötävaikutuksella. Aiemmin uskottiin, että sosiaalipolitiikalla ei ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa ja vasta 1980-luvulla politiikka sukupuolinäkökulmasta tutkivien (naisten) toimesta huomattiin, että erityisesti julkiset palvelut ovat naisille tärkeitä Kansanedustaja Hilja Pärssinen (1876–1935) rakensi mittavan elämäntyönsä paitsi yhtenä näkyvimmistä ensimmäisistä naiskansanedustajista, myös naisten oikeuksien kiivaana puolestapuhujana, joka työ on ollut merkittävä tiennäyttäjä koko pohjoismaisessa demokratiassa. Voisi mainita että hän tavallaan mursi snellmanilais-hegeliläisen ajattelumallin, jossa esimerkiksi perheen työnjako noudatti miehen yhteiskuntaan suuntautuvan toimijuuden dilemmaa (Saresma-Rossi-Juvonen 2010, 210).

 

Hilja Pärssisen puheenvuoroissa eduskunnassa tuli ilmi 1900-luvun alun maaseudun nuorten naisten turvattomuus, tietämättömyys ja alttiutensa myös seksuaaliselle hyväksikäytölle. On selvää, että Hilja Pärssisen aloite turvakodista (1910) sai vastatuulta osakseen, sillä tuon ajan siveellisyys/siveettömyys-käsitteet ja käsitykset olivat erittäin jyrkät. Tämä jyrkkyys oli minusta räikeimmin havaittavissa Hilda Käkikosken kommenteissa, joista tietynlaisen närkästyksen ohella kuvastui yhteiskunnallisen äitiyden siveellisyysperiaatteet samoin kuin hierarkkisen sisaruuden teema. Merkillistä - mutta ei yllättävää – keskustelussa oli, miten aviottoman lapsen synnyttänyt äiti oli "langennut", "löyhätapainen", "siveetön". Mies ei sitä ollut, vaikka osasyyllinen äidin ahdinkoon olikin. Todennäköisesti keskustelu turvakodista oli varsin kireää, koska myös Pärssinen itse (Käkikosken mukaan) oli itse "löyhä" vaatiessaan äideille ja lapsille turvakotia (Vuoden 1907 valtiopäivien pöytäkirjat 484 – 496).

 

Murskaavasta kritiikistä huolimatta Pärssinen ei säästellyt sanojaan eduskunnan keskusteluissa, oli kysymys sitten työväen ongelmista, aviottomien äitien ja lasten oikeuksista tai äänioikeuskysymyksestä, joka – merkillistä sinänsä – jakoi naiskansanedustajien yhteisrintamaa merkittävästi juuri tässä kysymyksessä. Poliittinen suuntautuneisuus näytti menevän edelle arvo-asteikossa, jossa naisten äänioikeudesta keskusteltiin: ”Heille onkin äänioikeuskysymys naisasia, jolla tahtovat saman luokan naisen tehdä täysin tasa-arvoiseksi saman luokan miehen rinnalla mutta meille se on työväenkysymys.” (Pärssinen 1905).

 

Kansakunnan rakentamisprojektissa 1900-luvun alun kuohuvina vuosina tulee muistaa naisten erilaisuus, joka johtui säädystä, syntyperästä, varallisuudesta. Vaikka naisasia oli toisaalta yhteinen, se ei ollut sitä kuitenkaan käytännössä: sillä välin kun säätyläisnaisten naisasialiike edellytti taistelua naisten oikeudesta koulutukseen ja virkoihin, työläisnaiset raatoivat pitkää päivää tehtaissa tai perheenäiteinä suuren lapsikatraan kaitsijana pirtin, pellon ja navetan välillä. Juuri työläisnaisten arjesta kumpusi oma naisasia eli köyhyys, ajan puute, asuntojen ahtaus ja taloudelliset edellytykset kouluttautumiseen. Lea Henrikssonin (1998) mukaan koulutuksen kautta hankittu ammatti ja sen merkitys oli naisille monitahoinen kysymys. Juuri luokkanäkökulmasta katsottuna hoivatyön ammatillistumista voi tulkita yläluokkaisen naisen kontrollivallan lisääntymisenä nimenomaan suhteessa työväenluokkaiseen yhteiskuntakerrokseen. 1900-luvun alun valtiopäivillä ja koulunpenkillä istuvat naiset olivat siellä toki muustakin syistä kuin vain kontrolloidakseen muita (alempia kansankerroksia), sillä koulutus ja oma ammatti toimi paitsi intressinä myös naisemansipaation väylänä yleisesti (Henriksson 1998, 66, Nätkin 1997).

 

Sivistyneistö 1900-luvun alussa näki tarpeelliseksi määritellä kansan, rahvaan uudelleen. Enää ei riittänyt, että katsoi ns. kansaa ylhäältäpäin, kaikkitietävästä lintuperspektiivistä, sillä näkökulma oli äkkiä oleellisesti problematisoitunut. ”Niin sanottu” oli äkkiä ongelma, joka oli samalla myös sivistyneistön ongelma. Ei riittänyt, että työväki ja torpparit vaativat oikeuksia omista lähtökohdistaan, luokkarauha oli murtumassa ja kaiken lisäksi jopa naiset vaativat kovaäänisesti äänioikeutta. Rahvas, niin sanottu, rihkamakansa ja läpikulkuihmiset eivät enää suostuneet sivistäjien objektiksi, saarijärvenpaavoiksi, avosylin ottamaan vastaan parempiosaisten kädenpuristuksen. Tämäkö oli sivistyneistölle yllätys ja pettymys? 1900-luvun alku merkitsi muutosta jokaiselle. Sivistyneistön pettymys kansaan, ”niin sanottuun” oli mielestäni jopa surkuhupaisaa. Kuka oikeastaan pettyi ja mihin? Väittäisin, että sivistyneistön suurin pettymys kohdistui heihin itseensä, omaan kulttuuriinsa – ja nuorsuomalaiseen identiteettiin. Nuorsuomalaisilla oli yhä enenevässä määrin syytä epäillä asemaansa esimerkiksi suurlakon aikana ja sen jälkeen. Työväestö nousi mm. lakkojen ansiosta yhä enemmän esiin ja eduskuntavaaleissa 1907 nuorsuomalaisten alamäki oli tosiasia, suorastaan katastrofi. Jos sivistyneistön pettymystä erittelee vielä tarkemmin, pohdin, oliko kaikista suurin sivistyneistön pettymys kulminoitunut itse Eino Leinoon? Hän lienee ollut pettyneistä pettynein paitsi omaan henkilökohtaiseen elämäänsä, myös kansankunnan murroskauteen, jotka tapahtumat sattumalta osuivat samaan ajankohtaan. Näin Leinon kynä oli samalla ase kohti niin sanottua: kansaa, rahvasta – ja myös itseään.

 

Toinen sukupuoli - ajatuksia omassa huoneessa

Naisella ja työläisellä on yhteistä se, että molempia sorretaan” kirjoittaa ranskalainen kirjailija, filosofi ja feministi Simone de Beauvoir (1908 – 1986) siteeraten August Bebeliä teoksessa Toinen sukupuoli (1949). Beauvoir haluaa kirjoituksissaan todistaa, että sukupuolten eriytymisessä ei ole mitään luonnollista tai välttämätöntä. Tästä kertoo myös Beauvoiren kuuluisin, usein siteerattu lause: ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan”. Biologista sukupuolieroa ei tule ymmärtää ainoastaan kohtalona, jonka merkitykset ovat yksilön kannalta annettuja. Toisaalta ruumiillinen kokemus vaikuttaa paljon siihen, miten yksilö kokee ja ymmärtää maailman. Beauvoirille ruumis ei ole kuitenkaan vain fysiologinen olio tai säiliö vaan ihmisen eletty tilanne. Hänen eksistentiaaliseen filosofiaansa kuuluu myös oletus ihmisen kyvystä muokata omaa todellisuuttaan (Beauvoir 1980, 85, Moi 1990, 110).

 

Englantilainen kirjailija ja feministi Virginia Woolfin ajattelussa puolestaan yhdistyi aikanaan ambivalentisti maternalistisen näkemyksen kritiikki ja sen hyödyntäminen. Vaikka kirjailija toisaalta vastusti voimakkaasti naisten rajaamista ja "pyhittämistä" äidin ja hoivaajan rooleihin, hän toisaalta korosti naisten erityistä rauhanomaista ja elämääsäilyttävää potentiaalia. Woolfin ajatus feminiinisen kielen välttämättömyydestä tulee esiin erityisesti teoksessa Oma huone (1929), jonka sanoma liittyi olennaisesti hänen pelkoonsa maskuliinisen kielen dominoinnista. Tällöin uhaksi nousivat niin luovuuden ehtyminen kuin erilaiset sosiaaliset ja poliittiset häiriöt. Myös Beauvoir puhui kielen merkityksestä miesten puheissa ja sitä, mitä he ikinä naisista ovat kirjoittaneet, tulee aina epäillä. Miehet ovat Beauvoirin mielestä samalla kertaa sekä tuomareita että asianomistajia (Beauvoir 1980, 17).

 

Simone de Beauvoir samoin kuin Viktoria Woolfkin haluavat teksteissään purkaa miehen ja naisen rooleihin liittyviä vastakkaisuuksia kuten aktiivinen/passiivinen tai henkinen/fyysinen. Woolf tuo esille tieteen ja taiteiden tapoja rakentaa ja vahvistaa tällaisia jakoja. Beauvoirin mielestä psykoanalyyttinen teoria ei anna tilaa ihmisen tietoisen valinnan mahdollisuudelle, joka teoria päätyy typistämään elämän ennalta määrätyksi kohtaloksi, jota pysyvät lait ohjaavat. Nainen ei kuitenkaan ole ”eri suuntiin vievien viettien leikkikalu”, vaan eettinen subjekti, jonka on tehtävä valintoja. Beauvoirin mukaan naiset eivät ole ottaneet mitään vaan he ovat aina ottaneet vastaan (Beauvoir 1980, 14 – 15).

 

Virginia Woolf kiinnitti yleisesti teoksissaan huomiota naisten ja miesten väliseen eroon, joka ulottui julkisesta elämänpiiristä yksityiseen, henkisestä ja sosiaalisesta materiaaliseen ja fyysiseen erontekojen verkostoon. Kulttuuriset ja taloudelliset voimavarat ja rajat erottivat naisia ja miehiä toisistaan samankin sosiaalisen ryhmän sisällä. Woolfin mielestä sekä työväenluokan että sivistyneen luokan nainen jäi toistuvasti ulkopuoliseksi suhteessa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön, "luokaksi luokassa". Julkisen vallankäytön ja historiakuvan ulkopuolisuus oli naisten kannalta olennainen este ja puute, samoin naisten syrjäytyminen ammatillisesta koulutuksesta, palkkatyöstä ja viroista. Marginaalisuudesta ja ulkopuolisuudesta seuraava näennäinen historiattomuus kuvasi naisten asemaa, mutta muodosti toisaalta lähtökohdan heidän toiminnalleen ja tulevaisuudelleen. Se saattoi antaa heille välineitä hahmottaa historiaa toisin, itsensä ja toistensa kautta "ulkopuolisten yhteisössä" (Woolf 1980, 53 – 57).

 

Sekä Beauvoirin että myös Woolfin poliittisen ajattelun lähtökohtina oli viktoriaanisen nais- ja mieskuvan modernisoituminen sekä patriarkaaliseen vallankäyttöön sisältyvä väkivallan ontologia. Kuitenkin – toisin kuin Beauvoir - useimmissa kirjoituksissaan Woolf käsittelee akateemisesti koulutettua, sivistynyttä luokkaa, joka sijoittui brittiyhteiskunnan ylä- ja keskikerrostumaan. Analyysissaan hän pohti vallan eri muotoja ja toimintamalleja vaikutusvallasta suoraan väkivaltaan sekä kuvasi erilaisia ritualistisia ja symbolisia tapoja ilmaista valtaa. Hän analysoi yksilötason kulttuurista habitusta ja kollektiivisia seremonioita pitkäaikaisina valtarakenteina ja dynamiikkana. Ne nivoutuivat myös aikakauden väkivaltaan ja sen uhkaan kuten diktaattorin ääneen tai sanomalehtikuviin Espanjan sisällissodan uhreista, naisista ja lapsista. Woolf käsitteli kansallissosialismin kautta kansallista vallankäyttöä yleensä. Hänen mielestään englantilaisessa yhteiskunnassa "madonmunana" sikiävä "diktaattori" ilmeni myös miehiä alistavana arkipäivän diktatuurina, jota olisi mahdollista purkaa myöntämällä naisille täysi kansalaisuus. Muuten naisten positiiviset voimavarat jäisivät monella elämänalueella käyttämättä, samalla kun koko yhteiskunta Saksan ja Italian tapaan vaarallisesti ylimaskuliinistuisi (Woolf 1980, 145 – 146).

 

Myös Simone de Beauvoir oli Toisen sukupuolen ilmestymisen aikaan vuonna 1949 täysin vakuuttunut siitä, että vain sosialismi tekee lopun naisiin kohdistuvasta historiallisesta sorrosta ja siksi hän piti itseään enemmän sosialistina kuin feministinä. Myöhemmin Beauvoir toki tarkasti mielipiteitään, mutta ei koskaan luopunut sosialismin ideologiastaan. Norjalaisen kirjallisuudentutkija ja feministi Toril Moin mielestä Beauvoirin sosialistinen teoria ei kuitenkaan perustunut marxilaiseen teoriaan vaan Sartren eksistentialistiseen filosofiaan (Moi 1990, 109 – 110). Beauvoir kuitenkin mainitsee naisen ja proletaarin samuuden historian monikerroksisissa koneistoissa: ”Naisen kohtalo liittyy siis läheisesti sosialismiin, mikä käy ilmi myös [August] Bebelin naiselle omistamasta laajasta teoksesta [Nainen ja sosialismi 1879]. Nainen ja proletaari ovat molemmat alistettuja, hän sanoo. Ja heidät molemmat vapauttaa se taloudellinen kehitys, joka alkoi koneellistuneen aikakauden mullistusten mukana (Beauvoir 1980, 37).

 

Vallankumouksen tyttäret kielletyllä nurmikolla

Simone de Beauvoir samoin kuin Woolfkin haluaa teksteissään purkaa miehen ja naisen rooleihin liittyviä vastakkaisuuksia kuten aktiivinen/passiivinen tai henkinen/fyysinen. Hän tuo esille tieteen ja taiteiden tapoja rakentaa ja vahvistaa tällaisia jakoja. Beauvoirin mielestä psykoanalyyttinen teoria ei anna tilaa ihmisen tietoisen valinnan mahdollisuudelle. Sekin päätyy typistämään elämän ennalta määrätyksi kohtaloksi, jota pysyvät lait ohjaavat. Nainen ei kuitenkaan ole ”eri suuntiin vievien viettien leikkikalu”, vaan eettinen subjekti, jonka on tehtävä valintoja. Beauvoirin mukaan naiset eivät ole ottaneet mitään itsekkäästi vaan he ovat aina ottaneet kaiken vastaan, annettuna (Beauvoir 1980, 14 – 15).

 

Suomessa tilanne oli kuitenkin erilainen kuin Beauvoir yllä kirjoittaa, sillä naisten asema ja poliittiset oikeudet Suomessa 1900-luvun alussa – esimerkiksi äänioikeus jo vuodesta 1906 – on ollut jopa kansainvälisesti tarkasteltuna edistyksellistä. Kuitenkin suomalainen yhteiskunta vaikeni pitkään esimerkiksi vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista ja erityisesti naisten olosuhteista kyseisenä aikana. Kapinallisten eli punaisten muistelmista välittyvä osittain kätketty maailma avautui tutkijoitten käyttöön vasta vuosikymmeniä sisällissodan jälkeen kun eri instanssit (Kansan arkisto, Työväen muistitietotoimikunta, SKS.n Kansanrunousarkisto) aloittivat muistitiedon keruun. Ennen virallista muistitiedon keruuta vuoden 1918 tapahtumia tarkasteltiin subjektiivisesti suodattimien läpi ja voittajan näkökulma oli yleisempi (Peltonen 1990, 169). Suomen sisällissodassa vuonna 1918 aseelliseen toimintaan osallistuvia naisia tiedetään olleen yhteensä noin 2000 (Pekkalainen & Rustanius 2007). Sairaanhoitajina naisia työskenteli sekä punaisella että valkoisella puolella, mutta heidän lukumääränsä ei ole pystytty tarkasti selvittämään. Sosialismi nähtiin pelastukseksi ja sen vuoksi naiset (miesten ohella) aktivoituivat ja lähtivät toteuttamaan oikeaksi katsomiaan tavoitteita eli yhteiskunnallista tasa-arvoa, parempia palkkoja, lyhyempiä työpäiviä jne. (Peltonen 1990, Pekkalainen & Rustanius 2007).

 

Virginia Woolfin feministinen vallankumouksellisuus on herättänyt ristiriitoja kautta koko kirjallisuuden kaanonin ja myös Toril Moi huomauttaa, miten yläluokkainen Woolf käsittää vallankumouksen ylittäessään kielletyn nurmikon kuvitellussa Oxbridgessa. Ainoastaan collegen jäsenillä ja opettajilla oli oikeus kävellä vihreällä nurmikolla ja naisille oli varattu soratie. Woolfin mukaan miehet puolustivat kiivaasti nurmikkoaan, jota oli jo kolmesataa vuotta kylvetty, leikattu ja hoidettu ja näin ollen Woolf nähtiin nurmikon ylittäessään jopa viholliseksi, tunkeutujaksi vuosisataiseen miehiseen traditioon (Woolf 1980, 14 – 15). Professori ja feministinen kriitikko Jane Marcuksen mukaan Woolf oli ”viktoriaaninen nais/partisaanitaistelija” ja Marcus näkeekin Woolfissa paitsi yläluokkaisen naisen myös sosialismin ja feminismin esitaistelijan. Kirjoittaminen sinällään oli Woolfille vallankumouksellinen teko ja vieraantuminen brittiläisestä patriarkaalisesta kulttuurista, kapitalismista ja imperialistisista muodoista oli niin voimakasta, että hän koki suorastaan kauhua. Marcuksen mukaan Woolf vapisi pelosta valmistellessaan vastustajaansa kohdistuvia kirjallisia hyökkäyksiä (Marcus 1990).

 

Toril Moi puolestaan mainitsee Woolfin ja saksalaisen marxsisti ja kirjallisuuskriitikko Walter Benjaminin samankaltaisuuden, josta myös Jane Marcus kirjoittaa, että sekä Woolf että Benjamin valitsivat itsemurhan mieluimmin kuin maanpaon kohdatessaan fasismin tyrannian. Moin mukaan kuitenkin näitä kahta tapausta pitäisi tarkastella eri valossa, koska Benjaminin itsemurha Espanjan rajaseudulla fasismia pakoilevana saksanjuutalaisena on aivan eri asia kuin Woolfin itsemurha vuonna 1941 omalla takapihallaan Englannissa (Marcus 1990, Moi 1990). Amerikkalainen kirjallisuudenarvostelija ja feministi Elaine Showalter (1977) kirjoittaa Woolfin etäisyydestä, miten Woolf ei kuulunut koskaan naisten valtavirtaan ja oli eristäytynyt myös omasta sosiaalisesta luokastaan. Sitä paitsi Woolf ei tuntenut niiden naisten jokapäiväistä elämää ja joita naisia halusi kirjoituksillaan innostaa. Woolfille ominaista olikin kapinointi naiskokemuksen sellaisia ulottuvuuksia vastaan, joita hän ei ollut koskaan henkilökohtaisesti itse kokenut. Showalterin mukaan Woolf halusi siis välttää omien kokemustensa kuvailua ja siksi usein kirjoituksissaan piiloutui fiktion suojaan (Moi 1990, 20, Showalter 1977, 111).

 

Vaikka monet feministit meillä ja muualla eivät ole vielä tänä päivänäkään ottaneet Virginia Woolfin tekstejä omakseen, omakohtaisesti pidän häntä kuitenkin oman aikansa todellisena feministisesti ajattelevana ihmisenä, naisena, jolle ”vallankumous” oli totta, mutta vain ajatuksissa. Konkreettisesti hän tuskin koskaan ymmärsi, mitä yhteiskunnan rakenteet murtava vallankumous merkitsi nimenomaan naisille ja millaisen murhenäytelmän se lopulta toi mukanaan: vankeutta, tuomioita, teloituksia, vankileirejä ja elämänpituista häpeää, kuten monista vuoden 1918 muistelmista on tullut esiin (Pekkalainen & Rustanius 2007)

 

Tasa-arvon tasavalta – utopiaako vain?

1900-luvun alussa tasa-arvosta ei voinut puhua siten kuin tänä päivänä ja esimerkiksi ensimmäisten naiskansanedustajien työsarka jakautui suurimmaksi osaksi edellä mainitun hyvinvointivaltion rakentamiseen – toki Hilja Pärssinen mainitsi puheissaan usein tasa-arvoisen kohtelun ja samapalkkaisuuden, mutta asia ei vielä tuolloin saanut tuulta purjeisiinsa. Naisen ruumiiseen liittyvistä oikeuksista Pärssinen toki mainitsi Turvakotikeskustelussa, jossa hän vaati aviottomien lasten ja heidän äitinsä oikeutta turvalliseen asumiseen lapsensa kanssa. Mutta 1960-luvulla nousi keskusteluun reproduktiiviset oikeudet ja esimerkiksi aborttioikeuden vapauttamiseksi käytiin kiivaita keskusteluja. ääripäitä keskustelussa edustivat Yhdistys 9 ja Sexpo ja toista ääripäätä abortin kieltämiseen pyrkivät ryhmät. Lopputulos keskustelussa oli kompromissi eli abortti liberalisoitiin ja päätösvalta säilytettiin naista hoitavalla lääkärillä (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 105).

 

Toisena 1960-luvun tasa-arvokeskustelun aiheena oli vaatimus sukupuolten työnjaosta, niiden tasoittamisesta ja sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän vastaisen politiikan kehittäminen. Monipolvisen keskustelun tuloksena viimein saatiin säädettyä tasa-arvolaki vuonna 1986. Muutaman vuoden kuluttua lain voimaan tulemisesta Suomea ravisteli 1990-luvun lama, joka asetti jälleen uudet haasteet myös tasa-arvopolitiikassa. Kun samaan aikaan koko Euroopan poliittinen kartta meni uusiksi, eteen nousivat myös Suomen osalta kansainvälisen naiskaupan kuviot sekä uudenlainen väkivalta, joka kohdistui – kotimaisen kaupan ohella - erityisesti ulkomaalaistaustaisiin prostituoituihin. Seksuaalirikosten uhreille luotiin mahdollisuus 1997 alkaen mahdollisuus saada avustaja ja tukihenkilö oikeudenkäyntiä varten. Tässä vaiheessa keskusteluissa oli myös lähestymiskielto ja vuodesta 1999 seksuaalirikoslakia uudistettiin niin, että raiskaus törkeyden jaettiin kolmeen luokkaan. Tämä kolmiportaisuus on antanut väljyyttä lain tulkintaan ja julkisessa keskusteluissa on monesti pohdittu, mikä esimerkiksi on lievä raiskaus ja miksi useimmissa tapauksissa oikeus päätyy juuri tähän loppupäätelmään. Mainittakoon, että ”lievästä raiskauksesta” tekijä oikeudessa selviää useimmiten vain vähäisellä sakkotuomiolla, jotka sakot maksettuaan on jälleen vapaa tekemään uusia seksuaalirikoksia (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 113).

 

Keskusteluissa määräaikaiset työsuhteet vielä 1990-luvulla yhdistettiin lähinnä rakennusmiehiin, mutta tänään määräaikaisuus kohdistuu enemmän koulutettuihin naisiin. Erityisesti terveydenhuollon naisvaltaisilla aloilla suurin osa työtehtävistä tuotetaan sijaisuuksien kautta. Määräaikainen sijaisuus voi muodostua naiselle jopa ansaksi, vaikka aluksi toimiikin jonkinlaisena porttina työelämään, kirjoittaa naisten työelämää käsittelevässä haastattelussa naistutkimuksen professori Päivi Korvajärvi. Vaikka naisten ja miesten väliset palkkaerot ovat kaventuneet muutaman vuosikymmen takaisesta tasosta ”naisen euro” on edelleen noin 81.8 prosenttia miehen palkasta. Puolet palkkaerosta on selitettävissä sukupuolten työskentelystä eri aloilla, mutta toinen puoli on yhä vailla ”virallista” selitystä. Korvajärven mukaan näyttää siltä, että miehen tekemää työtä arvostetaan enemmän eikä ainoastaan palkkaukseen liittyvinä palkitsemismuotoina vaan myös arvonantona (NU, 22.3.2012).

 

Siivooja ei huomaa kukaan”

Tehdä näkyväksi yhteiskuntamme näkymättömissä ja kuulumattomissa olevaa työväenluokkaista tyttöyttä ja naiseutta, tämän kulttuurisen naiseuden olemusta ja paikkaa yhteiskunnassamme sekä työläisnaiseksi kasvattamista ja kasvamista” kertoo tutkija Mari Käyhkö (2006) väitöskirjassaan ja jatkaa, miten siivoojan työ on useimmiten täynnä hiljaisuutta, koska vain harvat haluavat jutella siivoojan kanssa tai edes ”näkevät” hänet tilassa. Itse muistan jonkun takavuosien TV-sarjan, jossa koruliikkeen ryöstön ainoa silminnäkijä oli siivooja, jota rosvot eivät huomanneet vaikka [siivooja] ei ollut mitenkään piilossa. ”Siivoojaa ei huomaa kukaan”, kyseinen siivooja sanoi kuulustelussa myöhemmin (Käyhkö 2006, 14).

 

Käyhkön tutkimuksessa on läsnä - ja keskeinen käsite – työväenluokkaisuus ja hän mainitseekin, miten käsitteen käyttö ei ole ongelmatonta nykypäivän Suomessa. Käyhkö jatkaa, että 1800–1900-lukujen vaihteen Suomessa 4 % väestöstä sai elantonsa teollisuudesta. Työväenluokkaisuuden periytyminen kahdessa ja kolmessakin sukupolvessa saattaa tuoda yhä ongelmia, mutta luokkakäsitteen käyttäminen on kuitenkin paikallaan kun halutaan purkaa ”näkymättömiä” kulttuurisia traditioita ja käytänteitä (Käyhkö 2006, 127).

 

Ihmisten olemista ja käyttäytymistä tulkitaan herkästi sukupuolittuneiden stereotypioiden lävitse” (Käyhkö 2006, 23). Käyhkö tuo mielestäni hyvin esiin yhteiskuntamme hiljaiset ammattilaiset esimerkiksi hoivatyöntekijät: sairaanhoitajat, lähihoitajat, hoitoapulaiset, laitosapulaiset, keittiötyöntekijät, jotka useimmissa tapauksessa ovat naisia ja tänä päivänä ja uskoakseni tulevaisuudessa yhä enenevässä määrin maahanmuuttajia. Maahanmuuttajille erityisesti juuri siivoustyö on eräänlainen ”sisääntuloammatti”, mutta joillekin työ saattaa jäädä elinikäiseksi työksi. Koska suomalaiset ovat lehtitietojen mukaan Euroopassa nopeimmin vanheneva kansa, maahanmuuttajat työpanoksellaan ja osaamisellaan – ja jos Suomessa poliittista tahtotilaa löytyy – voisivat auttaa ikääntymisestä johtuvassa työvoimapulassa ja erityisesti ikääntyvien hoidossa. Mutta löytyykö tähän ymmärrystä politiikan areenoilla ja milloin?

 

Tämän päivän hoivakeskusteluissa käytetään paljon erilaisia teorioita, joiden tarkoituksena on käsitteellistää hoivatyötä, joka myös on ”näkymätöntä” työtä em. Käyhköä siteeraten. Hoivan alue on omalakisensa alue ja ainakin viime aikoihin asti hoiva ei ole mahtunut ”työn” sisään. Hoivatyö on vuosikymmeniä ollut naisten hallitsemaa aluetta, mutta silti se ei ole ollut työtä eli hoiva on ollut kapitalistisen tuotannon ulkopuolella, kuten Ritva Nätkin (2012) mainitsee. Myös aiemmin mainitsemani Päivi Korvajärvi käsittelee (2012) kiinnostavasti sukupuolesta ja sen institutionaalista rakentumisesta esimerkiksi työyhteisöissä. Hoivatyö-yhteisöt ovat pääasiallisesti naisvaltaisia, mutta hierarkiat tämän ajan työyhteisöissä saattavat näyttäytyä varsin korkeina ja terävinä. Olenkin usein pohtinut, että missä on nyt se yhteiskunnallinen sisaruus, naiskansalaisuus ja tasa-arvo, josta jo 1900-luvun alussa eri naisliikkeet saivat voimansa, ja myös lopulta äänioikeuden. Korvajärven mukaan valta (työyhteisöissä) ei ole aina alistamista vaan saattaa olla päivittäistä diskursiivista vallankäyttöä, joka siis samalla vääristää oikeudenmukaista työnjakoa ja vaikuttaa negativiisesti työpaikan ihmissuhteisiin. Korvajärvi käyttää osuvaa termiä ”eriarvoisuuden etäännyttäminen”, jolla tarkoittaa miten esimerkiksi syrjintää kokenut työntekijä haluaa etäännyttää itsensä ongelmista: ”minun työpaikalla tuota ei tapahdu, mutta jossain muualla kyllä”. (Nätkin 2012, Korvajärvi 2012)

 

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli palvelee parhaiten koulutukseen, ansiotyöhön, heteroseksuaaliseen parisuhteeseen ja heteroäitiyteen kiinnittyvää naista”, kirjoittaa puolestaan Raija Julkunen (2010). Kiire ja työpaineet nyky-yhteiskunnassa on tasa-arvoa nakertava suomalainen erityisongelma. Naisen työ esimerkiksi vanhushoivassa on tänä päivänä fyysisesti ja psyykkisesti erittäin kuormittavaa. Työuupumistilastoja johtavat ylivoimaisesti hyvinvointipalvelujen työpaikat – siis hyvinvointivaltiomme perinteiset ja tärkeimmät etuvartioasemat (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 37).

 

Pätkätöiden eli epätyypillisen työn, jollaista on esimerkiksi osa-aikatyö, määräaikaistyö, vuokratyö jne. Suomessa kiire, uupumus ja työpahoinvointi saattaa verottaa työilon vahvimmaltakin persoonalta. Tulevaisuuden vaativimpia haasteita ovatkin juuri työelämän haasteet ja naisten asema sekä työmarkkinoilla ja yksityiselämässä. Tässä kohtaa siteeraan Ritva Nätkiniä (2012), joka mainitsee miten intiimiä politisoidaan ja että miten intiimi (esimerkiksi kotona tehtävä lapsen tai vanhuksen hoiva) on ikään kuin kamppailun kenttä. Nätkin mainitsee myös, että sosiaalista – joka siis on perinteisesti ollut naisten alue – ajetaan tänään alas, ja miten sosiaalinen ei pärjää nykyajan talouspuheelle millään yhteiskuntamme sektorilla. Talouspuheen ja sosiaalisen dikotomiassa ja professioiden agendalla onkin mielenkiintoista se, miten on kohdattavissa hyvän hoivan muoto: onko hoiva tulevaisuudessa kohtaamista, vierellä olemista vai paperityötä eli potilastietojärjestelmän päivittämistä? Suuri tulevaisuuden kysymys onkin, että kuka lopulta hoitaa ihmisen, vanhuksen, kuolevan potilaan ja millainen onkaan juuri hänen professionsa? (Nätkin 2012).

 

Historioitsija Carlo Ginzburg kirjoittaa teoksessaan Juusto ja madot (1976) yksilön mikromaailmasta, jonka avulla voidaan tutkia paitsi yksittäistä ihmistä myös kokonaista sosiaalista luokkaa tiettynä historiallisena ajanjaksona. Ihminen ei irrottaudu oman aikansa kulttuurista eikä omasta sosiaaliluokastaan, ellei hän sitten joudu mielenhäiriöön ja vaivu hiljaisuuteen ja näkymättömyyteen. Kuten kieli, samoin kulttuuri monimuotoisuudessaan tarjoaa ihmiselle monia piileviä mahdollisuuksia (Ginzburg 1976, 9). On huomioitava, että yksilön ja yhteisöjen kulttuurihistoria on myös sosiaalihistoriaa. Sisäiset ja ulkoiset olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen elinpiiriin, hyvään elämään ja terveydentilaan. Koska varmasti jokainen ihminen pyrkii elämässään saavuttamaan hyvän elämän tukipilarit tai ainakin siihen rakenteet ja oikean suunnan, tarvitaan tiettyjä sosiaalisia ja psyykkisiä lähtökohtia, joita ihminen tarvitsi selviytymiskamppailussa jo esihistoriallisella kaudella.

 

Myös muistilla on tärkeä merkitys ihmisyydessä paitsi nykypäivänä myös menneisyydessä. Mitä me todella muistamme ja unohdamme? Kun muistoille annetaan merkitykset, se on eittämättä heti osa laajempaa kulttuurista kuvaa ja järjestelmää. Esimerkiksi taiteella, muistamisella ja historialla on selvä yhteys, jota ei voida ohittaa missään aikamme järjestelmässä. Kertominen on yhteisöllistä, yksilölle merkittävää, sillä kerrottu muuntuu osaksi identiteettiä, kuvaa, joka meistä muodostuu muille yhteisön jäsenille. Kun teemme muistista osan itseämme, voimme jakaa historiamme muiden kaltaistemme kanssa.