Meidän täytyy olla se muutos, jonka haluamme nähdä.

(Mahatma Gandhi)

 

 

 

 

 Essee:

* Kuka kuulee hoivapuheen? (2013)

 

 

Kuka kuulee hoivapuheen?

Raija Westergård (2013)

 

  1. Johdanto

Suomalaisen hoivan ja hoivapolitiikan juuret ovat 1500-luvun lopun köyhäinhoidossa, jolloin Helsinkiin perustettiin valtion ylläpitämä hospitaali eli ”rutiköyhien, raihdaiden ja sairaiden” hoitola. Pääosa köyhäinhoidosta oli tuolloin seurakuntien vastuulla, sillä vuoden 1533 hospitaalisääntö velvoitti seurakunnat hoitamaan köyhänsä. 1700-luvulla otettiin käyttöön seurakuntien vaivaiskassat ja ruotukierto, joka tarkoitti että pitäjät talot vastasivat vuorollaan ruotuvaivaisista. 1800-luvun puolivälissä köyhäinhoidon vastuu siirtyi seurakunnilta kunnille. 1870-luvulla ryhdyttiin rakentamaan eurooppalaisen mallin mukaisia vaivaistaloja, jollainen valmistui mm. Tampereelle vuonna 1886. Laitos (vaivaistalo) oli aikanaan varsin halpa ratkaisu, sillä hyvin vähäinen määrä henkilökuntaa hoiti suurta määrää vaivaisia. Pitkälle 1900-luvulle vaivaistalon asukit olivat kuitenkin velvollisia tekemään työtä. Yleinen äänioikeus ei koskenut laitosten asukkeja, jos he olivat siellä kunnan elättinä, mikä käytännössä oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Köyhällä ei näin ollen ollut ollenkaan omaa itsemääräämisoikeutta eikä henkilökohtaista vapautta (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 62 – 63).

 

Leena Paasivaara (2002) tarkastelee väitöskirjassaan Tavoitteet ja tosiasiallinen toiminta: suomalaisen vanhusten hoitotyön muotoutuminen monitasotarkastelussa 1930-luvulta 2000-luvulle julkisen vanhuspolitiikan muotoutumisesta 1800-luvulla. Tuolloin julkinen vanhuspolitiikka kytkeytyi nimenomaan vaivaisten holhoukseen, johon puolestaan kirkolla oli vahvat kytkökset. Kyse oli Paasivaaran mukaan uskonnollissävytteisestä armeliaisuudesta. Vuoden 1817 ja 1822 keisarillisilla julistuksilla korostettiin seurakunnan velvollisuutta huolehtia omista köyhistä ja vaivaisista. Periaatteellisella tasolla asetus myönsi jokaiselle yhteiskunnassa apua tarvitsevalle oikeuden siihen. Yleinen vaivaisholhousasetus huomioi myös vanhukset avun tarvitsijoina. (Paasivaara 2002).

 

Tänään hoiva on käsite, jolla erilaiset yritykset myyvät palveluitaan kunnille ja vanhoille ihmisille. Hoivan käsitteeseen liitetään hoivaa monella tasolla ja saatetaan tarkoittaa moniin eri ihmisryhmiin kohdistuvaa toimenpidettä pienten lasten hoivasta vanhuksiin. Hoiva voi olla luonteeltaan sekä fyysistä että psyykkistä toisen tarpeista huolehtimista. Hoiva voi olla myös erittäin raskasta ruumiillista työtä tai ainoastaan läsnäoloa, toisen vierellä istumista ja kävelemistä. Hoivan ja hoidon rajalinja voidaan piirtää johonkin sosiaalisen ja lääketieteellisen hoidon välimaastoon, mutta pääsääntöisesti sosiaalitieteet käyttävät hoivan käsitettä. Tiivistäen hoiva on käsite, joka sitoo yhteen erilaisia huolenpidon ulottuvuuksia ja hoivat maailma on universaali näyttämö, sillä aina ja kaikkialla yhteiskunnissa osa yhteisöstä on vastuussa heikommistaan (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 18).

 

  1. Kuka kuulee hoivapuheen?

Hoivapuhe yleistyi pohjoismaisessa hyvinvointikeskustelussa vasta 1980-luvulla. Aiemmin oli puhuttu hoidosta, huolenpidosta ja auttamisesta. Hoivasta tuli käsite, jonka avulla naistutkijat alkoivat 1980-luvulla kuvata palkattoman huolenpitotyön erityisyyttä ja yhteiskunnallista merkitystä. Angloamerikkalaisessa kielenkäytössä care ja sen erilaiset muunnelmat sai vahvimman jalansijan ja niin myös suomenkielisessä keskustelussa päädyttiin huolenpidon sijasta käyttämään lyhyttä ja iskevää ”hoivaa” (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 16).

 

Suomalaisessa hoivatyön tutkimuksessa ei juuri puhuta luokasta tai etnisyydestä, kuten esimerkiksi monissa muissa Euroopan maissa. Monikulttuurisuuden lisääntyminen myös Suomessa tuovat kuitenkin väistämättä esiin etnisyyden ja myös luokkatutkimuksen tavallaan uudelleen hoivatutkimuksen polttopisteeseen. Isossa-Britanniassa työväenluokkaisilla naisilla on keskiluokkaisia suurempi todennäköisyys päätyä hoivaajiksi (Suomessa omahoitajuus) ja samoista syistä heistä tulee nopeammin myös hoivan tarvitsijoita (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009, 45–46).

 

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli palvelee parhaiten koulutukseen, ansiotyöhön, heteroseksuaaliseen parisuhteeseen ja heteroäitiyteen kiinnittyvää naista”, kirjoittaa puolestaan Raija Julkunen (2010). Kiire ja työpaineet nyky-yhteiskunnassa on tasa-arvoa nakertava suomalainen erityisongelma. Naisen työ esimerkiksi vanhushoivassa on tänä päivänä fyysisesti ja psyykkisesti erittäin kuormittavaa. Työuupumistilastoja johtavat ylivoimaisesti hyvinvointipalvelujen työpaikat – siis hyvinvointivaltiomme perinteiset ja tärkeimmät etuvartioasemat (Holli-Saarikoski-Sana 2010, 37).

 

Tulevaisuuden vaativimpia haasteita ovat hoivan haasteet ja naisten asema sekä työmarkkinoilla ja yksityiselämässä. Tässä kohtaa siteeraan Ritva Nätkiniä (2012), joka mainitsee miten intiimiä politisoidaan ja että miten intiimi (esimerkiksi kotona tehtävä lapsen tai vanhuksen hoiva) on ikään kuin kamppailun kenttä. Nätkin mainitsee myös, että sosiaalista – joka siis on perinteisesti ollut naisten alue – ajetaan tänään alas, ja miten sosiaalinen ei pärjää nykyajan talouspuheelle millään yhteiskuntamme sektorilla. Talouspuheen ja sosiaalisen dikotomiassa ja professioiden agendalla onkin mielenkiintoista se, miten on kohdattavissa hyvän hoivan muoto: onko hoiva tulevaisuudessa kohtaamista, vierellä olemista vai paperityötä eli potilastietojärjestelmän päivittämistä? Suuri tulevaisuuden kysymys onkin, että kuka lopulta hoitaa ihmisen, vanhuksen, kuolevan potilaan ja millainen onkaan juuri hänen professionsa? (Nätkin 2012).

 

  1. Kun katsot heitä, katsot tulevaisuuteen

Omaishoiva asettuu mielenkiintoisesti julkisen ja yksityisen toiminnan välimaastoon, kirjoittavat Heli Valokivi ja Minna Zechner teoksessa Hoiva, tutkimus, politiikka ja arki (2009). Miksi henkilö sitten ryhtyy omaishoitajaksi tai onko se ollenkaan oma päätös? Yhteinen elämäntaival tietysti on yksi osatekijä esimerkiksi jos omaishoitaja hoitaa omaa puolisoaan. Jokaisella on käsitys ”hyvästä puolisosta” ja miten hyvä puoliso toimii. Vastavuoroinen auttamisen tapa muotoutuu hiljakseen ja auttamiseen liittyy lisäksi moraalisia sekä käytännöllisiä ja materiaalisiakin seikkoja. Näin omaishoitajuuden positio muotoutuu vähitellen, kunnes eräänä päivänä hoitaja huomaa sen itse – kenties vasta sitten kun joku puhuttelee häntä ”omaishoitajana”. (Anttonen, Valokivi & Zechner 2009).

 

Muutama viikko sitten käsiini osui Me-lehti, jonka omaishoitajuutta käsittelevä artikkeli puhutteli minua syvästi: ”He elävät neljän seinän sisällä, mutta ovat kokeneet kaiken” kirjoittaa artikkelissa kirjailija Kari Hotakainen ja lisää, että omaishoitajat ovat näkymättömiä ihmisiä, joiden kuukausipalkka on 370 euroa miinus verot. Korvaus hetkistä, jolloin ihminen kohtaa lähiomaisen haurauden ja heikkouden viimeiset rippeet ja hetkittäin ehkä ohikiitävät hellyydenosoitukset, muistot nuoruudesta vuosien ja vuosien takaa. He (omaishoitajat) katsovat silmiin sitäkin, jota kukaan muu ei enää katso, ja joutuvat tekemään kiusallisia palveluksia läheiselle: nostamaan housuja ja pesemään intiimejä paikkoja, joihin liittyy kiihkeitä muistoja. ”Kun katsot heitä, katsot tulevaisuuteen” päättää Hotakainen artikkelinsa (Me-lehti 3/13).

 

Koska suomalainen hoivapolitiikka on tänä päivänä käännekohdassa, on selvää, että uusia hoivamenetelmiä ja – muotoja etsitään koko ajan. Omaisten hoivavastuu kasvaa jatkuvasti ja valtiovallan näköalasta katsoen sitä halutaan kasvattaa. Ikääntyneille suunnataan erilaisia uusia teknisiä ratkaisuita kotiin helpottamaan arkipäivää, sillä usein omaishoitaja on puoliso, joka myös itse saattaa tarvita hoitoa. Kotona pärjäämisen kannalta tilanne on kohtalainen niin pitkään, kun vanhuksella/hoivattavalla on puoliso, mutta entä sitten kun puolisoa ei enää ole?



  1. Lopuksi

Väestön ikääntymisestä johtuva hoivavaje on tällä hetkellä yksi akuuteimmista kysymyksistä aikamme hoivakeskusteluissa. Vaikka asiasta on keskusteltu ja kirjoitettu medioissa jo ainakin kymmenen vuotta, vasta aivan viime aikoina asiaan on kunnolla ”herätty”. Kansalaiskeskusteluissa ja myös valtiovallan taholta on usein tullut esiin ajatus omasta kodista, joka on vanhukselle paras paikka – myös vanhuksen itsensä mielestä. Näin ollen kotiin tuotettuja palveluja on ryhdytty tuottamaan lisää, joka ei ole kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla, sillä monilla paikkakunnilla on havahduttu resurssipulaan osaksi eläköitymisen vuoksi ja avun/hoivan tarvitsijoiden määrän lisääntyessä jatkuvasti. Kiire kuormittaa paitsi kotihoidon työntekijöitä, myös entistä huonommassa kunnossa kotona sinnitteleviä vanhuksia, joille oma koti onkin äkkiä muuttunut eräänlaiseksi vankilaksi, josta ei pääse juuri mihinkään ilman apua. Ongelma on suuri erityisesti siinä tapauksessa, että vanhus asuu hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa.

 

Kuten sanottu, väestön vanhenemisesta johtuvat ongelmat ovat yhteiskunnassamme moninaiset: hoivan maailma tarvitsee tuekseen koko nykymuotoisen julkisen hoivan kaikki elementit sekä lisäksi panostusta asumispolitiikkaan yleisesti. Vanhuus omassa kodissa ei saa muodostua ”vankeusrangaistukseksi” yksin neljän seinän sisällä vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän lähipiirin ja yhteiskunnan kanssa sen täysivaltaisena kansalaisena. Oman arvioni mukaan vanhushoiva jakaantuu tulevaisuudessa julkisen-, yksityisen-, vapaaehtoistyön- ja omaishoitajuuden nelikenttään. Kysymykseen onnistuuko hoivan nelikenttä, saadaan vastaus aikaisintaan ehkä 30.n vuoden kuluttua.

 

 ----------------------------------

(Hämeenkyrön Sanomat 28.4.2011)

 

Kuka meitä hoitaa vuonna 2030?

 

Otin valtuuston viime kokouksessa kantaa Kirsti Pohjankurun aloitteeseen pakolaisten vastaanottamisesta. Puheenvuorossani toin esiin toisenlaisen näkökulman pakolaisuuteen ja maahanmuuttopolitiikkaan lähinnä kunnan väestön tulevaisuutta ajatellen.

 

Kuntaliiton mukaan kuntien päättäjien on tärkeää erottaa toisistaan humanitaarinen maahanmuutto ja työperusteinen maahanmuutto. On selvää, että nykyistä suurempi työperusteinen maahanmuutto hyödyttää yhteiskuntaa pitkällä aikavälillä, sillä lähivuosina ns. kunnan töihin tarvitaan runsaasti vetreää työvoimaa nopeasti eläköityvän henkilöstön tilalle. Vuoteen 2025 mennessä nimittäin puolet kunnallisesta henkilöstöstä siirtyy eläkkeelle ja uutta henkilöstöä tarvitaan kipeästi esimerkiksi terveydenhuoltoon ja erityisesti vanhustyöhön.

Vastaako Hämeenkyrö väestön ikääntymisen tuomaan haasteeseen? Jos vastaa niin millä tavalla?

 

Kuten jo mainitsin, paitsi että kunnan henkilöstöä eläköityy lähivuosina runsaasti, myös vanhusten määrä ja luonnollisesti myös hoitoisuusaste lisääntyy suurten ikäluokkien ikääntyessä. Stakesin mukaan yli 80-vuotiaiden osuus väestöstä nousee nykyisestä noin 200 000 kaksinkertaiseksi eli Suomessa on 2020-luvulle tultaessa noin 400 000 yli 80-vuotiasta ihmistä. Myös elinikäodote on nousussa eli 100 vuotta täyttäneitä on keskuudessamme aina vaan enemmän. Tällä laskutavalla esimerkiksi vanhustyöhön tarvitaan nykytilanteeseen verrattuna kolminkertainen määrä hoitajia. Mistä siis hoitajat otetaan lähes puolelle miljoonalle vanhukselle kun vanhustyö ei näytä kantaväestömme nuoria juuri kiinnostavan eli alalle ei kerta kaikkiaan hakeudu riittävästi opiskelijoita?

 

Hallintotieteen professori Jari Stenvallin mukaan Suomi ei selviä ikääntymisen tuomasta haasteesta ellei se ota vastaan noin miljoona maahanmuuttajaa vuoteen 2030 mennessä. Siis miljoona maahanmuuttajaa, joka luku saattaa kuulostaa äkkiseltään ylimitoitetulta, mutta jos miettii koko Suomea ja sen jokaista väestöltään nopeasti vanhenevaa kuntaa, Stenvallin näkökulman ymmärtää hyvin.

 

Työperusteinen maahanmuutto ja hallittu maahanmuuttopolitiikka tulee siis olemaan jo lähivuosina välttämättömyys myös täällä Hämeenkyrössä. Tässä mielessä perusturvalautakunnan ja sosiaalijohtajan näkemys ko. pakolaisuutta eli humanitaarista maahanmuuttoa koskevaan aloitteeseen on lyhytnäköinen, joskin varmasti nykyisen taloustilanteen ja käytettävissä olevien resurssien mukainen (kotouttaminen, kielen opetus, kulttuurinen ja sosiaalinen integroituminen yhteiskuntaan yms.). Vaikka valtio avustaakin maahanmuuttajan kotouttamiseen liittyvissä kustannuksissa on toki selvää, että maahanmuuttajan elämä vastaanottokeskuksessa ja oleskelu kylän raitilla toimettomana veronmaksajien kustannuksella ei ole tarkoituksenmukaista meille eikä maahanmuuttajalle itselleen, mutta töihin tietysti saa ja pitääkin tulla.

 

On muistettava, että kaikkien tulevaisuusbarometrien mukaan emme tule selviytymään ikääntymisemme haasteesta ilman työperäistä maahanmuuttopolitiikkaa, oli muuttajien alkuperäinen status sitten mikä tahansa – esimerkiksi pakolaisuus tai joku muu syy lähteä omasta kotimaastaan leveämmän leivän perään. Samaan tapaan täältä Suomestakin on aikoinaan lähdetty sankoin joukoin 1800–1900-lukujen vaihteen kahden puolen esimerkiksi Amerikkaan, Kanadaan sekä 1960-luvulla noin 400 000 ihmisen joukko Ruotsiin suomalaisen massatyöttömyyden mustina vuosina. 

 

Raija Westergård

 

--------------------------------

Hoivan arvoiset

(Kevät 2017) Joukko tamperelaisia kirjoittajia julkaisi viime vuonna kirjan Hoivan arvoiset (Gaudeamus 2016). Kirjan ansioihin kuuluu se, että se selittää ja avaa ns. virallisen hoivakielen ja retoriikan ja haastaa arvioimaan nyt tekeillä olevien ratkaisujen (sote, valinnanvapaus jne.) oikeellisuutta. Kirjasta voi lukea tarinaa Kielosta, Pentistä ja Mikasta. Kielo vanhenee, Kirsti saa aivoinfarktin, Pentti ryhtyy omaishoitajaksi... Hoivatyöntekijöiden todellisuutta valottavat Kieloa hoitavien Marien Ja Allin tarinat. Ja oma lukunsa on, kun kirja esittelee dystopian suomalaisesta hoivasta parinkymmenen vuoden kuluttua.

 

Kaksikymmentä vuotta kuluu nopeasti, sen tiedämme kaikki. Missä tilassa vanhushoiva lienee silloin? Kuka meitä hoivaa? Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 15.3.2017 käsiteltiin mielenkiintoisesti juuri tätä asiaa: Suomen väestökehitys näyttää juuri nyt siltä, että tulevina vuosikymmeninä koko hyvinvointivaltion perusteet joutuvat kovalle koetukselle. Hoidettavien määrä kasvaa samaan aikaan kun työssä käyvien eli palveluja rahoittavien määrä vähenee.

 

Suomessa syntyi viime vuonna vähemmän ihmisiä kuin kuoli. Käänne oli histo­riallinen, sillä edellisen kerran näin oli tapahtunut sotavuosina. Suomen väki­luku kasvoi viime vuonna noin 15 000:lla vain maahanmuuton ansiosta. Luonnollinen väestönkasvu on pienentynyt useana vuonna peräkkäin. Turvapaikanhakijoiden määrä ei horjuta Suomea, mutta kotouttamisen epäonnis­tumiseen ei ole varaa. Turvapaikan saaneiden ihmisten työllistyminen on osoit­tautunut hitaaksi ja hankalaksi. Heidän työllistymisensä olisi kuitenkin koko yhteis­kunnan etu.

 

Olen huolestunut huoltosuhteesta, vanhusväestön määrästä, hoivaa tarvitsevien määrästä ja hoivan tekijöistä. Näyttää siltä, että tulevinakin vuosina Suomen väkiluku kasvaa vain maahanmuuton seurauksena. Pidän erittäin tärkeänä maahanmuuttajien koulutusta ja työhön ohjausta, vanhusväestömme tarvitsee lähivuosina runsaasti hoitavia käsiä ja mistä niitä saadaan, jos kantasuomalaisten syntyvyys laskee vuosi vuodelta?

 

Teksti: Hesaria (15.3.2015) ja Hoivan arvoiset -teosta referoiden Raija Westergård

 

Hoivan arvoiset-teoksen kirjoittajat: Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Leena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zechner.

 

 

Raija Westergård

(4.1.2010) Vanhusten soppa-annoksen puolittamisellako taloutemme tasaantuu?

 

Laitoksissa asuvien vanhusten jälkiruoka-annoksia on puolitettu säästöihin vedoten. Jälkiruokaa – useimmiten mehukiisseliä – vanhukset saavat kahden desin sijasta enää vain yhden desin asukasta kohden. Myös tuoreet vihannekset (kurkku, tomaatti) ovat hävinneet listoilta ja aamukahvia vanhus ei saisi enää santsata eli jatkossa suositus on vain yksi kuppi asukasta kohden.

Kansainvälisen kapitalismin ja osaksi hämeenkyröläisen talouspolitiikan tasaannuttamiseksi olemme siis päätyneet maksattamaan laskut vähäosaisilla, jopa laitoksissa asuvien vanhusten ruoka-annosten pienentämisellä? Pahaa pelkään, että kohta tulee suositus vaippojen ”liikakäytöstä” eli vanhukselle mitoitetaan tietty määrä vaippoja vuorokaudessa tuotoksien määrästä ja – laadusta riippumatta.

Vaikka elämme nyt vaikeita aikoja, mielestäni säästöjen kohteena ei saisi käyttää puolustuskyvyttömiä vanhuksia. On vaikea ajatella, että jopa heidän ruoka-annoksista on säästettävä. Tähän epäkohtaan on herättävä nyt ja keksittävä muita säästökohteita – jossa kohteena eivät ole heikot ja hiljaiset. Pitää muistaa, että vanhuksemme ovat rakentaneet tätä maata ja todella ansaitsevat kokonaisen kiisseliannoksensa (ja paljon enemmänkin).

 

Raija Westergård

kunnanvaltuutettu

 

 

sivistyslautakunnan varapj.

 

-------------------------------------------